Evakko - Historia

Toisen maailmansodan historiakatsaus
Kirjoittaneet Maria Heikkinen ja Mikko Kivelä

Kohti sotaa

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksan tappioon 11.11.1918 alettiin solmia kansainvälisiä sopimuksia, joiden tavoitteena oli taata pysyvä rauha. Sotaa ei pitänyt enää tulla, mutta hienoilta vaikuttaneet ristikkäiset liittosopimukset, takuut ja hyökkäämättömyyssopimukset kuitenkin kaatuivat. Hitlerin noustua valtaan Saksassa tammikuussa 1933 alettiin vyöryä kohti uutta sotaa. Kansainvälinen tilanne kiristyi ja Saksa solmi yllättäen Neuvostoliiton kanssa avunantosopimuksen lisäpöytäkirjoineen 23.8.1939, mikä tiesi sodan alkua. Lisäpöytäkirjaa alettiin toteuttaa nopeasti, sillä Saksa hyökkäsi ilman sodanjulistusta Puolaan 1.9.1939. Tämän jälkeen Ranska ja Iso-Britannia joutuivat lunastamaan takuulupauksensa Puolalle ja julistivat sodan Saksaa vastaan. Puola murskattiin ja vanhan valtakunnan lopulliseen paloitteluun osallistui myös Saksan uusi liittolainen Neuvostoliitto.

Syksyn aikana Neuvostoliitto esitti neuvottelukutsut tukikohtasopimuksista kaikille Baltian maille eli Virolle, Latvialle ja Liettualle. Maat kirjoittivat ilman vastarintaa sopimuksen, joka mahdollisti massiivisten neuvostojoukkojen sijoittamisen niiden alueille. Tässä vaiheessa myös Suomi astui mukaan kuvioihin. Maamme kutsuttiin neuvotteluihin Moskovaan, missä Suomelle esitettiin samanlaista sopimusta kuin Baltian maillekin sekä huomattavia alueluovutuksia. Suomen hallitus ei kuitenkaan suostunut näihin vaatimuksiin.

Neuvostoliitto vaati, että Suomen olisi heti vedettävä joukkonsa 20-25 kilometrin päähän rajasta. Suomen hallitus oli valmis neuvottelemaan molemminpuolisesta joukkojen vetämisestä, vaikka ilmoittikin, että tulitoimintaa oli havaittu vain Neuvostoliiton puolella rajaa. Neuvostoliiton suunnitelmien mukaisesti hyökkäämättömyyssopimus irtisanottiin kaksi päivää myöhemmin 28.11.1939. Tämän jälkeen rajaloukkaukset lisääntyivät eri puolilla. Seuraavana päivänä 29. marraskuuta Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen. Suomi ei kyennyt estämään Neuvostoliiton aikomusta aloittaa voitollinen sota. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta rikkoen kolme sopimusta välitysmenettelyineen. Nämä sopimukset olivat Tarton rauhansopimus vuodelta 1920, Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus vuodelta 1932 ja uusittuna vuodelta 1934 sekä Kansainliiton peruskirja, jonka Neuvostoliitto oli hyväksynyt ja allekirjoittanut 1934. (Kujala 2007, 9-10)

Talvisota 1939-1940, välirauha ja jatkosota 1941-1945

Talvisota alkoi Neuvostoliiton massiivisella hyökkäyksellä maiden rajalla sekä ilmapommituksilla 30.11.1939. Tuolloin pommitettiin muun muassa Viipuria ja Helsinkiä. Samana päivänä tasavallan presidentti Kyösti Kallio nimitti sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheimin puolustusvoimien ylipäälliköksi ja antoi julistuksen sotatilasta. (Kujala 2007, 10). Suomi puolusti maataan yksin ja urheasti, sillä itsenäisyys säilyi, vaikka maamenetyksiä tulikin. Koska Suomea ei heti valloitettukaan, Suomi vetosi Kansainliittoon (YK:n edeltäjä), joka puolestaan vetosi jäsenmaihinsa Suomen auttamiseksi. Neuvostoliitto erotettiin jäsenyydestään. Joulun alla 1939 Ranska ja Iso-Britannia kiinnostuivat talvisodasta ja länsivaltojen sota-avun valmistelut ajoivat Neuvostoliiton rauhanneuvotteluihin. Rauha solmittiin 13.3.1940. Neuvostoliiton suunnitelma vallata nopeasti Suomi koituikin konfliktiin suurvaltojen välillä. (Häikiö 2005, 13-18)

Moskovassa 13.3.1940 solmitussa rauhassa kylvettiin seuraavan sodan siemen. Talvisodan tulos jätti sekä Suomen että Neuvostoliiton tyytymättömäksi. Suomen kannalta rauha oli epäoikeudenmukainen. Maamme joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle laajoja alueita, joita neuvostoarmeija ei ollut pystynyt valloittamaan. Neuvostoliitto vaati omakseen esimerkiksi Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit. Neuvostoliitolla oli vaatimuksia myös Lapin suhteen: Suomen oli luovutettava Sallan alue sekä rakennettava Kemijärveltä uudelle rajalle strateginen rautatie. Petsamon Kalastajasaaren luovuttaminen taas antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden valvoa Petsamon laivaliikennettä. (Turtola 1999, 843-845)

Vuosi 1940 oli hyvin vaiherikasta aikaa ja sinä aikana pedattiin paikkaa suursodalle kahden suurvallan välillä. Saksan vallattua Tanska ja Norja keväällä 1940 ja Ranska kesäkuussa 1940, Pohjois-Euroopassa oli jäljellä enää kaksi suurvaltaa: Neuvostoliitto ja Saksa. Suomi oli pahasti Neuvostoliiton painostuksen alla kesällä 1940. Suomi lähti mukaan Ruotsin ja Norjan kanssa yhteiseen Pohjoismaiden väliseen puolustusliittoon, mutta Neuvostoliitto kaatoi tämän yrityksen. Suomi joutui poistamaan joukkonsa ja taisteluvälineensä Ahvenanmaalta marraskuussa 1940 ja Neuvostoliitto pääsi perustamaan konsulaatin Ahvenanmaalle. Lehdissä käytiin propagandapitoista keskustelua Neuvostoliiton voimalla. (Häikiö 2005, 13-18)

Kesällä 1941 alkanut jatkosota on Suomen käymistä sodista pisin ja raskain. Kesäkuussa 1941 Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto olivat kuitenkin saavuttaneet tilanteen, johon Suomessa oli pyritty. Suomi ei nimittäin ollut yksin. Saksan avulla Suomen armeijalla oli ensimmäistä kertaa todellista iskuvoimaa menetettyjen alueiden takaisin saamiseksi. Suomi ei ollut varautunut käymään vuosia kestävää sotaa suurvaltaa vastaan. Jatkosodan tärkeimpiä edellytyksiä olivat kuitenkin yhteysväylien pysyminen auki Itämeren piirissä sekä Porkkalanniemen ja Tallinnan välisen kapeikon onnistunut sulkeminen Suomen ja Saksan merivoimien yhteistyöllä. (Leskinen 2005, 12-13)

Saksan tuki Suomelle tuli siis sotilaslinjaa pitkin, ei poliittista tai diplomaattista linjaa. Myös Suomen vastaantulot olivat sotilaallisia. Tärkein niistä oli vapaaehtoisen SS-pataljoonan värvääminen Suomesta Saksan armeijaan keväällä 1941. Tämän yhteistyömuodon avulla rakennettiin Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Suomen päämäärät jatkosodan alkaessa voidaan jakaa kolmeen ryhmät: välittömät, lähiajan päämäärät ja pidemmän ajan tavoitteet. Välittömät tavoitteet näkyivät joukkojen keskityksistä ja hyökkäyksen etenemisistä. Ensisijaisena tavoitteena oli valloittaa takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Laajemmat tavoitteet koskivat Suomen asemaa ja paikkaa tulevassa Euroopassa.

Saksa harhautti ulkomaailmaa ja Suomea sen mukana hyökkäysaikeistaan kesän kynnykselle saakka. Tarkoituksena oli antaa kuva siitä, että Saksa ja Neuvostoliitto neuvottelisivat keskenään ja näihin neuvotteluihin tarvittiin erilaisia tietoja. Samaan aikaan sotilaalliset valmistelut etenivät kuitenkin salaisesti. Toukokuun lopulla 1941 Suomelta tiedusteltiin rajatoivomuksia mahdollisen sodan syttyessä, johon Suomi esitti viisi rajavaihtoehtoa. Näiden vaihtoehtojen pohtiminen lähti sotilaalliselta kannalta siitä, että tarkoituksena oli saada Suomen itärajalle laaja suoja-alue. Tällöin Neuvostoliitto ei voisi valmistella yllätyshyökkäystä aivan Suomen pääpuolustuslinjan tuntumassa. Toisaalta Suomen ja Neuvostoliiton välille ei myöskään haluttu jäävän kiista-alueita, joita Neuvostoliitto voisi vaatia taloudelleen välttämättöminä.

Saksan ja Suomen välillä toukokuussa käydyissä neuvotteluissa saavutettiin yhteisymmärrys suomalaisten liikekannallepanosta, operatiivisten tehtävien pääpiirteisestä jaosta Saksan ja Suomen kesken, eräiden suomalaisten joukkojen alistamisesta Saksan Norjan-armeijalle sekä muista lukuisista saksalaisten joukkojen Suomessa oleskelusta aiheutuvista yksityiskohdista. Kesäkuussa 1941 Suomi esitti Saksalle kolmenlaisia toivomuksia. Tärkeimpänä oli vanhojen rajojen palauttaminen ja turvan saaminen Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Toiveina oli myös sotilaallisen turvavyöhykkeen muodostaminen vanhoja rajoja laajemmalle ja Suur-Suomen muodostaminen liittämällä Itä-Karjala ja Kuola Suomeen. Saksa antoi Suomen toiveisiin myönteisiä vastauksia, mutta ei kuitenkaan sitoutunut niiden toteuttamiseen.

Saksa valmisteli joulukuussa 1940 Barbarossa-suunnitelman, jossa se hyökkää Neuvostoliittoon. Paine alkoi olla kova Suomen kohdalla talvella 1941 ja Mannerheim pyysi lupaa aloittaa osittainen liikekannallepano, mutta hallitus ei suostunut tähän. Ennen jatkosodan syttymistä Suomi kävi keskusteluja Saksan kanssa mm. rajatoiveista. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoa vastaan 22.6.1941, jolloin Suomi julistautui puolueettomaksi. Kun lopulta Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 25.6., oli Suomi ajautunut Saksan mukana jatkosotaan. (Häikiö, 22-25)

Lapin sota 1944-1945

Presidentti Mannerheimin johdettua Suomi rauhaan, vetäytyi hän sivummalle. Neuvostoliiton asettaman ja 2.9.1944 hyväksytyn ennakkoehdon sekä välirauhasopimuksen mukaisesti Suomen oli riisuttava aseista ja luovutettava Neuvostoliiton sotilasjohdolle Suomeen jääneet saksalaiset sotavoimat 15.9.1944 mennessä. Suomelle valkeni hyvin pian, että sopimusehdon täyttäminen oli mahdoton tehtävä ja johtaisi taisteluihin entisten aseveljien kanssa. Se oli epäilemättä Neuvostoliiton asettaman ehdon tarkoituskin. Suomalaisten joukkojen etenemistä saksalaisten karkottamiseksi hidastivat syksyn olosuhteet, harva tieverkko ja saksalaisten täydellinen ilmaherruus. Lisäksi Suomen armeija oli välirauhan tullessa vielä rintamalla Laatokan länsi- ja pohjoispuolella, josta se oli tarvikkeineen kuljetettava Pohjois-Suomeen. Kun saksalaiset olivat 15.9. mennessä poistuneet vapaaehtoisesti vain Etelä-Suomesta, oli suomalaisten joukkojen tehtävänä aluksi estää saksalaisia etenemästä Oulujoen eteläpuolelle ja miehittää sen pohjoispuolella alueita, joita saksalaiset eivät puolustaneet ylivoimaisin joukoin. Saksalaiset alkoivat suorittaa suomalaisten etenemistä vaikeuttavia hävitystöitä tuhoten miehitysalueensa eteläosassa vain siltoja, mutta hävittäen tai miinoittaen pohjoisempana kaikki asumukset ja tiet. Sekä Suomi että Saksa vältti aluksi taistelukosketusta. Liittoutuneiden valvontakomissio alkoi kuitenkin painostaa Suomen hallitusta syyttäen sitä haluttomuudesta täyttää välirauhasopimuksen ehtoja. Taistelutoiminta oli siis aloitettava. (Korhonen 1973, 81-82)

Saksalaiset tekivät peräytyessään hävitystyötä. Hitler oli antanut 5. syyskuuta määräyksen hävitysten laajuudesta. Määräyksen mukaan suomalaisia rakennuksia sai armeijan alueella hävittää vain siinä tapauksessa, että venäläiset tulisivat vanhan valtakunnan rajan yli ja rakennuksissa ei olisi asukkaita. Suomalaiset ja saksalaiset eivät käyneet taisteluja Sallan alueella, mutta tuho oli siitä huolimatta totaalista sotien ja saksalaisten joukkojen lähdön seurauksena. Peräytyessään saksalaiset tuhosivat perusteellisesti Sallan kunnan kylät, lukuun ottamatta Kursun ja Salmivaaran kyliä. Hävitys oli niin täydellinen, että osa kylistä tuli jopa poltetuksi toiseen kertaan. Saksalaiset teurastivat tai veivät menneessään myös hevoset, lehmät, siat ja lampaat. Sallalaisetkin joutuivat osallistumaan Lapin sotaan. Heitä kaatui Pohjois-Suomen taisteluissa kuusitoista. (Heinänen 1993, 344-346)

Lapin sodan eteneminen

Kevät 1944 useita rauhantunnusteluita Neuvostoliiton kanssa tuloksetta

Heinäkuun lopulla 1944 siviiliväestön evakuointi Ivalo-Mutenia-Moskuvaara-Kelujärvi-Kairala-Luiro-Kitisen yhtymäkohta-Märkäjärvi-Karhujärvi-Ritakorkia, lukuun ottamatta Sallan ja Savukosken kirkonkyliä

31.7. 1944 Presidentti Risto Ryti eroaa

4.8. Suomen armeijan ylipäällikkö marsalkka Mannerheim valitaan presidentiksi

15.8. Ruotsista luvataan taloudellista apua rauhanteon varalle ja lupa evakuoida siviiliväestöä Tornionjoen länsipuolelle

17.8. Mannerheimin viesti Saksan sotamarsalkka Keitelille, ettei Ryti-Ribbentrop –sopimus koske Mannerheimia eikä uutta hallitusta

29.8. Neuvostoliitto esitti vaatimuksen, että Suomen on katkaistava suhteensa Saksaan

2.9. klo 18.00 Suomi hyväksyy rauhanehdot eduskunnan suljetussa istunnossa ja klo 22.00 Suomi katkaisee suhteensa Saksaan

3.9. Sallan evakuointi alkaa – Neuvostoliitto pommittaa Sallan aluetta syyskuun alkupäivinä

4.9. klo 03.15 päämaja antaa käskyn sotatoimien lopettamisesta Oulun eteläpuolella ja klo 05.00 Petsamon evakuointi alkoi

5.9. Neuvostoliitto lopettaa tulen Suomea vastaa klo 07.00 - Suomen ja Neuvostoliiton välinen aselepo astuu voimaan

7.9. Presidentti Mannerheim määräsi perustettavaksi Pohjois-Suomen Evakuointiesikunnan, jonka johtoon määrättiin Lauri Kivinen

11.9. Suomen aseleponeuvottelut alkavat

15.9. Saksalaiset eivät poistu määräaikaan mennessä Suomen alueelta. Saksalaisten hyökkäys Suursaareen, suomalaiset torjuvat hyökkäyksen.

19.9. Välirauhanehdot allekirjoitetaan Moskovassa – eduskunta hyväksyy ehdotuksen

21.9. Castrénin hallitus nimetään

28.9. Suomalaisten ja saksalaisten ensimmäinen yhteenotto Pudasjärvellä, Porkkala luovutetaan Neuvostoliitolle

1.10. Suomalaisten maihinnousu Tornioon

10.10. Saksalaiset polttavat Rovaniemen

13.10. Saksalaiset saavat käskyn tuhota kaikki Lapin asumukset

16.10. Rovaniemen valtaus

22.10. Kolarin valtaus

30.10. Muonion valtaus

16.1. 1945 Kilpisjärven valtaus

16.1.-27.4.1945 Asemasotavaihe käsivarren Lapissa

27.4. 1945 klo 13.30 Lapin sota ohi - viimeiset saksalaiset poistuvat Suomen alueelta

(Hiilivirta 2010; Juutilainen ym. 2005; Korteniemi ym 2004)

Evakuointi sotien aikaan

Lokakuun alussa hieman ennen talvisodan syttymistä vuonna 1939 Neuvostoliiton kutsuttua Suomen edustajia alueneuvotteluihin Moskovaan, joutuivat rajaseudulla asuneet karjalaiset evakkoon. Kannaksen pitäjien ja rajakylien, samoin kuin Viipurin ja Suomenlahden saarien asukkaita kehotettiin siirtymään pois kotiseudultaan, koska sodan uhka oli kasvanut niin suureksi. Ennen talvisodan puhkeamista oli noin 45 000 karjalaista lähtenyt evakkoon. Mitään ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan, joten moni palasi vielä kotiinsa. Kun sota sitten syttyi 30. Marraskuuta 1939, joutuivat Karjalan rajakylien asukkaat lähtemään pikavauhtia.

Karjala vallattiin jatkosodassa syksyllä vuonna 1941 takaisin ja karjalaiset pääsivät palaamaan koteihinsa. Evakkoon lähteneistä yli 400 000 karjalaisesta 70 prosenttia eli noin 280 000 palasi takaisin kotiseudulleen kesään vuoteen 1944 mennessä. Pian edessä oli kuitenkin uusi lähtö, joka oli tällä kertaa lopullinen.

Välirauhassa ja Pariisin rauhassa vuosina 1944 ja 1947 raja Karjalassa palautui vuoden 1940 linjalle. Karjalaiset menettivät uudestaan kotinsa. Suomi menetti kolme Karjalan kaupunkia, Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen, sekä kaksi kauppalaa, Koiviston ja Lahdenpohjan.

Edessä oli siirtoväen sijoittaminen. Sijoitussuunnitelma koski varsinaisesti vain maatalousväestöä. Siirtoväen sijoitusalueen pohjoisrajana pidettiin Haapamäki-Kajaani -linjaa, vaikka vapaaehtoisesti karjalaisia siirtyi pohjoisemmaksikin. Kannaksen viljelijät pyrittiin sijoittamaan yhtä etäälle Helsingistä kuin heidän tilansa olivat sijainneet Viipurista. Myös Laatokan Karjalan viljelijöiden sijoittamisessa pyrittiin samalle etäisyydelle Jyväskylästä kuin heidän tilansa olivat olleet Sortavalasta. Sijoitussuunnitelmissa pyrittiin siihen, että samalta seudulta kotoisin olevat karjalaiset pääsivät asumaan lähelle toisiaan. Esimerkiksi Kouvolan lähelle Valkealan kuntaan muodostui jopa uusia kannakselaiskyliä. Lisäksi sijoitussuunnitelma tähtäsi siihen, että uuden kotipaikan tuli vastata mahdollisimman paljon entistä kotiseutua.

Kannaksen karjalaisten sijoituspaikkoina jatkosodan jälkeisellä toisella evakkomatkalla olivat Uudenmaan, Kymen, Hämeen sekä Turun ja Porin läänit. Läntisen Kannaksen väkeä sijoitettiin suomenkieliselle etelärannikolle ja muualta Kannakselta muun muassa Pohjois-Kymenlaaksoon ja Hämeeseen. Keski-Suomeen, Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan sijoitettiin osa Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan asukkaista.

Toinen suurempi evakkomuuttoaalto tapahtui loppukesästä 1944 Lapin alueella. Ensin noin 12 000 läänin pohjoisimpien ja itäisimpien kuntien asukasta evakuoitiin partisaanitoiminnan takia heinä-elokuun vaihteessa. 2. syyskuuta Sallan ja Kuusamon itäosien asutetuilta alueilta evakuoitiin lähinnä työkyvytöntä väestöä, joka sijoitettiin Tornionjokivarteen Karunkiin Lapin sodan takia. Lopulta sodan kiihtyessä koko Lapin lääni ja Oulun läänin itäosien kunnat evakuoitiin syyskuun 5. päivänä. Evakot saivat ottaa mukaansa karjan lisäksi vain arvoesineet, vaatteita ja elintarvikkeita. Suurin osa sallalaisista sijoitettiin Keski-Pohjanmaan kuntiin, joista keskeisimpiä olivat Kälviä, Alaveteli, Halsua ja Kaustinen. (Heinänen 1993, 346-347)

Evakuoinnin eteneminen Lapin sodan aikana

13.9. Salla
14.9. Petsamo, Inari, Kemijärvi, Savukoski ja Pelkosenniemi
15.9. Utsjoki
16.9. Posio
21.9. Sodankylä, Rovaniemen kauppala ja Ranua
22.9. Rovaniemen maalaiskunta
22.-25.9. Suurin osa Ruotsiin siirtyvästä väestöstä siirtyi Ruotsin puolelle
23.9. 1. kiireellisyysvyöhykkeen evakuointi lähes ohi
24.9. 100 000 siviiliä saadaan evkuoitua Lapista
28.9. Muonio ja Enontekiö
30.9. mennessä Kittilä
9.10. Kolari
(Hiilivirta 2010; Juutilainen ym. 2005; Korteniemi ym 2004)

Sotien jälkeen

Rintamalla menetettiin vuosina 1939-1945 yhteensä 83 405 henkeä. Lisäksi kotirintamalla ja kauppalaivojen upotuksissa kuolleita oli 2150. Sodan aiheuttama väestötappio oli siis 85 555 henkeä, mikä vastasi 2,2 % koko väkiluvusta. Tämä menetys vaikutti väestörakenteeseen pitkiä aikoja sen vuoksi, että kaatuneista ja kadonneista lähes 2/3 oli 20-39 -vuotiaita miehiä. Sota aiheutti myös noin 50 000 miehen jäämisen invalidiksi. Rahallisetkin sotamenot olivat raskaita ja vaikuttivat kansan myöhempiin elinoloihin. Aluemenetysten vuoksi yli 420 000 henkilö eli 12 % koko väestöstä joutui siirtoväen asemaan. Alueluovutusten, ilmapommitusten ja rakennustoiminnan sodanaikaisen pysähtymisen seurauksena maahamme syntyi asuntovajaus, jonka täyttämistä vaikeuttivat yleinen köyhtyminen ja rakennustarvikkeiden puute. Liikenneyhteydet vaikeutuivat sen vuoksi, että uusi raja katkaisi monia tärkeitä teitä, kuten Saimaan kanavan sekä Helsingin ja Turun välisen radan. Tämän kaiken lisäksi heikentyneen Suomen kansan kannettavaksi tuli välirauhansopimuksen määräämä, kuuden vuoden kuluessa tavaroina suoritettava, 300 miljoonan dollarin suuruinen sotakorvaus. 31.12.1945 solmitulla sopimuksella sotakorvausaika pidennettiin kahdeksaksi vuodeksi.

Suomen ulkopolitiikan johto yritti toisen maailmansodan alkupuolella pitää maamme kaikin keinoin sodan alkupuolella ja muiden pohjoismaisten valtioiden tapaan puolueettomana. Suomen itsenäisyyttä uhkaavat tekijät kuitenkin kasvoivat, minkä vuoksi nojautumalla yhteen suurvaltaan pyrittiin välttämään joutumista toisen suurvallan vaikutuspiiriin. Tällöin jouduttiin mahtavaan virtaan, jonka suuntaa Suomen omat voimat eivät riittäneet määräämään ja jonka yleiseen kulkuun maamme kohtalo tuli sidotuksi. Sodan tuloksena olikin Suomen ulkopoliittisen aseman täydellinen muuttuminen riippuen voittajavaltioiden välisistä voimasuhteista Euroopassa. Välirauhansopimuksen täyttämistä johtavassa ja valvovassa liittoutuneiden valvontakomissiossa Neuvostoliitolla oli ratkaiseva päätösvalta, mutta Yhdysvallat ei ollut lainkaan edustettuna. Tämä rajoitti tuntuvasti Suomen perustuslakien sitovuutta. (Korhonen 1973, 83-85)

Salla sotien jälkeen

Salla joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle 19. syyskuuta 1944 solmitun Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti alueen, joka käsitti 48,7 % kunnan pinta-alasta. Menetys koski yhteensä yhdeksää kylää, joiden joukossa oli silloinen kirkonkylä sekä koko tämän osan rakennuskanta. Myös jäljelle jääneen kunnan osalta tuhot olivat raskaat: rakennuksista menetettiin 82 % ja kotieläimistä 43 %. Lisäksi syksyn 1944 sato tuhoutui kokonaan.

Sallalaisten tehtävinä oli jälleenrakentaminen, siirtoväen sijoittaminen ja rintamamiesten asuttaminen. Tätä hanketta varten luotiin lyhyessä ajassa organisaatio, joka osoittautui hyvin toimivaksi. Maatalousministeriön asutusasiainosasto ja Maatalousseurojen Keskusliitto johtivat jälleenrakennustyötä. Rahoituksen perustana oli valtioneuvoston päätös Pohjois-Suomen jälleenrakennuksen tukemiseksi valtion varoin. Tärkeää rahoitusta lainojen ja vähäisten avustusten lisäksi olivat perustamis- ja raivauspalkkiot sekä irtaimiston menetyksistä saadut korvaukset. Välitysrahalaitoksina toimivat osuus- ja säästöpankit sekä Suomen Hypoteekkiyhdistys, mutta Sallassa lähinnä Sallan Osuuspankki.

Koko Sallan siirtoväki asutettiin kunnan jäljelle jääneeseen osaan Kuusamon ja Sallan kuntien maanhankintalain mukaan. Laki oli luonteeltaan korvauslaki, jonka perusteella muodostettiin vastiketiloja korvauksena maata ennen sotia omistaneelle väestölle. Sodan aiheuttamat taloudelliset vahingot korvattiin niin sanotun toisen korvauslain avulla. Maanhankintalain tarkoituksena oli muodostaa elinkelpoisia maanviljelystiloja, joiden koko riittäisi turvaamaan perheille niiden toimeentulon. Pieniin tiloihin annettiin lisämaata Kemijärven ja Sallan kuntien lisämaalain eli Lex Lahtelan avulla.

Jälleenrakentamisella oli kiire, koska yli 8000 sallalaista oli vailla kotia. Päädyttiin siis pakkoasuttamiseen, mutta väestö pyrittiin kuitenkin pitämään koossa kyläkunnittain. Asuttaminen oli valtion maille tapahtuvaa kylmäasutusta. Esimerkiksi järvien rannalla sijainneet tilat sijoitettiin korpiin, jossa oli mahdollista harjoittaa maanviljelyä. Sova- ja tuutijärveläiset sijoitettiin Etelä-Sallaan ja muu väestö Pohjois-Sallaan. Tämä merkitsi kunnan jäljelle jääneen alueen osalta tuhottujen yli 1000 eri rakennuksen uudelleen rakentamista. (Heinänen 1993, 351-353)

Lähteet

Heinänen, H. 1993. Sallan historia. Gummer Kirjapaino Oy: Jyväskylä.

Hiilivirta, K. 2010. Historiallinen katsaus sotavuosiin 1939-1945. Teoksessa Kertomuksia lapsuutemme ajalta – Evakkolapset –ryhmän muistelmia. Hietanen, V. & K. Hiilivirta (toim.). Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 99 s.

Häikiö, M. 2005. Jatkosodan ulkopolitiikka: Ennen sotaa 1940-1941. Teoksessa Leskinen, J. & Juutilainen, A. (toim.) Jatkosodan pikkujättiläinen. Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki, 22-25.

Juutilainen, A. & J. Leskinen. 2005. Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, Porvoo. 1259 s.

Korhonen, A. 1973. Viisi sodan vuotta. Suomi toisen maailmansodan myrskyissä. Werner Söderström Osakeyhtiön Syväpaino: Porvoo.

Korteniemi, T., Rautio E. & M. Vuopio. 2004. Pohjoiset pakolaiset. Pohjan väylä, Jyväskylä (Gummerrus). 222 s.

Kujala, E. 2007. Veljeyden tie. Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piiri r.y.

Leskinen, J. 2005. Pitkä jatkosota 25.6.1941-27.4.1945. Teoksessa Leskinen, J. & Juutilainen, A. (toim.) Jatkosodan pikkujättiläinen. Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki, 12-13.

Turtola, M. 1999. Katkera rauha ja Suomen ulkopoliittinen asema sodan jälkeen. Teoksessa Leskinen, J. & Juutilainen, A. (toim.) Talvisodan pikkujättiläinen. Werner Söderström Osakeyhtiö: Porvoo - Helsinki - Juva, 843-845.