Etusivu Evakot-hanke Historia Evakot Halsualla Haastattelut Kuvagalleria Yhteystiedot ja palaute

Evakoiden haastattelut

Videot tarvitsevat Adobe Flash Playerin toimiakseen, voit ladata sen täältä.

Haastattelu Elli Anttila (o.s. Onkamo), myös VIDEO
Haastattelu Tyyne Fredriksson (o.s. Mursu)
Haastattelu Sirkka Iivari (o.s. Onkamo), myös VIDEO
Haastattelu Siiri Juoperi (o.s. Metso)
Haastattelu Nestori Kellokumpu, myös VIDEO
Haastattelu Niilo Kujala
Haastattelu Helli Kukkola (o.s. Kantola)
Haastattelu Esko Kumpare, myös VIDEO
Haastattelu Olavi Mattila
Haastattelu Raili Mikkonen (o.s. Huusko)
Haastattelu Impi Onkamo (o.s. Mattila)
Haastattelu Väinö Pennanen
Haastattelu Irma Pollari (o.s. Berg)
Haastattelu Annikki Salmijärvi, myös VIDEO
Haastattelu Matti Salmijärvi, myös VIDEO
Haastattelu Vilho Tolppanen, myös VIDEO

Oma kirjoitus Kaarlo Kantola

 

ELLI ANTTILA (O.S. ONKAMO), evakko

 

Evakkoon Halsualle

Onkamon perhe lähti Sallan Onkamosta vuonna 1945 toiselle evakkoreissulleen Halsualle, jossa he asuivat talven. Ensimmäinen evakkoretki oli suuntautunut Karunkiin. Halsualle lähdettiin, koska Sallassa oli liian vaarallista talvisodan vuoksi ja partisaaneja kulki joka paikassa. Aluksi perhe evakuoitiin Märkäjärvelle, jonka jälkeen syyskuussa matka jatkui Halsualle. Lehmiä taluttaessa Elli möi vasikan eräälle porilaiselle naiselle kolmesta markasta. Nainen teki vilpillistä kauppaa ja varasti muiden evakoiden eläimiä. Lopulta nainen määrättiin takaisin Poriin. Oli vähällä, ettei Ellikin joutunut hankaluuksiin oltuaan tekemisissä kyseisen naisen kanssa.

Kursussa lehmät laitettiin avovaunuihin. Matka Halsualle kesti kaksi viikkoa, jonka aikana lehmät kärsivät ja näkivät nälkää. Päivät evakot viettivät avovaunuissa ja yöt konnarivaunuissa. Matka taittui hitaasti, kävelyvauhtia, koska saksalaiset olivat vieneet junista veturit. Joka väliasemalla yritettiin löytää syötävää, mutta matkan aikana jouduttiin näkemään nälkää. Lopulta Kokkolassa perhe sai syödä, koska lotat olivat laittaneet evakoille ruoan valmiiksi.

Halsuan seurantalolla piti olla tarjolla ruokaa juuri saapuneille evakoille, mutta Onkamon perheen tullessa paikalle, oli ruoka jo loppunut, koska evakoita oli niin paljon. Onkamon perhe tuli Halsualle syksyllä ja Ellikin joutui heti perunannostotalkoisiin Kalliokoskelle. 14-vuotiasta Elliä pyydettiin piiaksi Hilja Kalliokoskelle, mutta Ellin äiti ei antanut. Ellin piti nimittäin olla kutomassa sukkia sodasta palaaville veljille, jotka tulivat lokakuussa Halsualle. Perunannoston lisäksi Ellin tehtävinä Kalliokoskella oli viedä kanoille ruokaa, tiskata ja siivota tupaa.

Onkamon perheen nuorin tyttö, Saara, kuoli Halsualla olon aikana. Halsualla perhe asui Mutkalan talossa, joka oli vanha, eikä siellä ollut kuin takka. Siinä talon emäntä, Maija Hanhisalo eli Mutkalan Maija, keitti ruoan. Onkamon perheen äiti ei suostunut keittämään takassa, vaan osti kylältä hellän eli hellan, joka laitettiin takan viereen. Hellä tuotiin Onkamoon Halsualta. Mutkalan talossa oli kaksi kamaria ja pirtti, jonka lattialla Onkamon perhe nukkui. Halsualaiset sanoivat pirttiä tuvaksi. Maijan lisäksi talossa asui kolme hänen poikaansa. Elli muistelee, että olot Halsualla olivat hyvin alkeelliset. Piirileikkejä kuitenkin leikittiin nuorten keskuudessa, mikä toi piristystä köyhiin oloihin.

 

Takaisin Onkamoon

Talven jälkeen perhe lähti Halsualta Oulunsaloon kesäksi, jonka jälkeen syksyllä 1945 he tulivat takaisin Onkamoon. Siellä sillat olivat poikki, mutta lehmät kuitenkin tunnistivat, että nyt ollaan kotona ja juoksivat innoissaan eteenpäin. Onkamossa perhe kaivoi korsusta hirsiä ja rakensi väliaikaisen pikkupirtin. Saman tien ruvettiin myös rakentamaan pysyvämpää asuintaloa palaneen tilalle ja ajamaan jälleenrakennuspuita metsästä. Elli Anttila oli alle 20-vuotiaana monta vuotta töissä sahalla. Elämäntyönsä Elli teki kuitenkin sairaalassa siivoojana, jossa hän oli 40 vuotta töissä. 28-vuotiaana hän meni naimisiin ja kolme poikaakin syntyi.

 

 

TYYNE FREDRIKSSON (O.S. MURSU), evakko
25.7.2011

 

Mursun perhe

Tyyne Fredriksson on syntynyt Kuusamossa alueella, josta muodostettiin myöhemmin Posion kunta. Perheeseen kuuluivat äiti, Tyyne sekä pikkuveli ja isoveli. Perheen isä oli kuollut 1920-luvun lopulla. Mursun perheellä oli maatila.

 

Talvisota ja ensimmäinen evakkoon lähtö

Talvisota syttyi vuonna 1939 ja sallalaiset evakot tulivat lehmien kanssa Posiolle marraskuussa. Heitä sijoitettiin taloihin, kunnes jouduttiin itsekin lähtemään evakkoon Kemijokivarteen. Mursun perheestä evakkoon lähtivät äiti, Tyyne ja pikkuveli. Sillä reissulla oltiin vain pari päivää, jonka jälkeen palattiin takaisin kotiin. Tuolla reissulla Tyyne hoiti oman karjan lisäksi myös setänsä navettaan tuotua serkkunsa karjaa. Kotiin päästyään hän keitti ruokaa, yleensä poronlihakeittoa, naapurin vanhoille miehille, jotka tulivat hakemaan heiniä Kemijokivarteen siirretyille lehmille. Tyyne oli työskennellyt parina talvena savottakokkina, joten ruoan laittaminen oli tuttua puuhaa. Silloin keittäjän makuusija oli ollut keittiössä ja huoneen seinät olivat kiiltäneet jäästä. Miehet sahasivat pokasahoilla ja työ oli ollut kovaa. Miehet kertoivat, kuinka heinänhakumatkoilla heitä tulitettiin lentokoneista, jolloin he joutuivat suojautumaan heinähäkkien alle. Lehmiä hoitamassa ollutta Tyynen serkkuakin oli ammuttu lentokoneesta, mutta onneksi luoti osui viereen hankeen. Omaan kylään perustettiin talvisodan aikana vartiorinki, jota nuoret miehet, jotka eivät olleet vielä sodassa, hoitivat. Naapurikyliin oli matkaa vähintään 10 kilometriä ja raja lähellä. Pohjoiskylässä oli lottia puhelinvartiossa ja myös koululla oli puhelimet.

 

Jatkosota

Jatkosodan aikana Rovaniemellä oli saksalaisia sotilaita, joten siellä tarvittiin paljon työväkeä keittiössä. Niinpä Tyyne lähti veljensä ja serkkunsa kanssa töihin Rovaniemelle, koska he olivat kaikki työvelvollisia. Tyyne oli töissä neljä kuukautta. Kesäaikana he saivat kuitenkin aina lomaa, jolloin he tulivat kotitilalleen tekemään heinä- ja kylvötöitä. Myös vanhin veli sai heinäntekolomaa, vaikka olikin jo rintamapalveluksessa. Heinät tehtiin metsäniityiltä ja heinäntekoreissulla oltiin lähes puoli viikkoa kerrallaan.

 

Lottana

Kesällä 1944 Tyyne oli vailla työtä, joten hänet komennettiin Sallan Kelloselkään lotaksi. Työtehtäviin kuului muun muassa ruoan laittaminen työmiehille, vaikka hänellä ei ollut mitään lottakoulutusta muonitukseen. Yleensä näillä lottakomennuksilla muonituksesta vastasi joku keittäjä. Lotat auttoivat tiskauksessa ja perunankuorimisessa eli sellaisissa asioissa, joita oli pitänyt tehdä kotonakin. Joitakin keittiötaitoja Tyyne oli opetellut maatalouskerhossa. Heillä oli ollut Posiolla hyvä kerhoneuvoja, joka oli järjestänyt keitto- ja ruoanlaittokursseja. Työvelvolliset tekivät rautatietä Kelloselästä vanhalle rajalle. Lottana ollessaan Tyyneä kutsuttiin orava-Mariksi, sillä hän oli vikkelä kiipeämään kerrossängyn yläsänkyyn majoitustiloissa. Lotat auttoivat myös maatiloilla heinänteossa sellaisissa perheissä, joissa isät olivat sotimassa. Lottia ja työmiehiä oli kerätty paikalle ympäri Suomen.

 

Toinen evakkoon lähtö

Toiselle evakkoreissulle Tyyne lähti syyskuussa 1944. Hänen hoidettavana oli omien lehmien lisäksi sedän karja, samat lehmät kuin edellisessä sodassa. Tyynen äiti jäi vielä kotiin, kun Tyyne lähti viemään lehmiä. Ensin lehmien kanssa käveltiin kirkonkylään päin, 30 kilometriä teitä pitkin, jonka jälkeen mentiin metsään ja kuljettiin soita myöten. Nälkäiset lehmät ja vasikat yrittivät karata. Pudasjärvi oli ensimmäinen varsinainen lepopaikka, jossa sai syödä ja juoda. Yövyttiin taivasalla, mutta onneksi oli vielä lämmintä. Sitten kuljettiin tietä pitkin 20 kilometriä asemalle Hetekylään, jossa on nykyään taistelumuistomerkki. Vastaan tuli joki, joka jouduttiin karjan kanssa ylittämään lautalla. Silloin pelättiin perääntyviä saksalaisia, jotka kaivoivat viereisessä metsässä poteroita, mutta he eivät välittäneet mitään siviileistä. Sen jälkeen saavuttiin Muhokselle, jonne leiriydyttiin. Lehmiä lypsettiin yökaudet ja paistettiin leipäjuustoja nuotiolla. Lopulta tultiin kuitenkin Limingalle, jossa lehmät pääsivät suureen hylättyyn navettaan. Paikasta oli noin neljä kilometriä Limingan keskustaan, josta lähdettiin taas eteenpäin. Loppujen lopuksi posiolaisten karja hajotettiin Limingan taloihin. Mursujen lehmät pantiin yhteen taloon, jossa Tyyne sai nukkua ensimmäisen yönsä Limingalla. Tyyne nukkui tuvan lattialla patjalla, mikä oli tuntunut yksinäiseltä ja ikävältä. Hän hoiti karjaa ja heinät kannettiin takoilla kirkonkylän taloista. Tytöt kantoivat heiniä pitkinä jonoina, vain jalat näkyivät takkojen alta. Lepopaikkoihin oli aina järjestetty heinät valmiiksi.

Tyynen äiti oli lähtenyt yksin evakkoon tavarat matkalaukussa ja harteille oli heitetty Naantalin raanu, jonka Tyyne oli kutonut tyttösenä. Kantamukset alkoivat kuitenkin painaa äitiä ja lopulta hän jätti ne tienviereen. Hän jatkoi matkaansa Ouluun. Onneksi äidin perässä tuli hänen serkkunsa, joka pelasti jäljelle jääneet tavarat ja toi ne Ouluun, jossa äiti sai kapsäkkinsä. Oulun jälkeen Tyynen äiti sijoitettiin Sieviin, jonne suurin osa muistakin posiolaisista oli sijoitettuna. Sieltä äiti sai yhteyden Tyyneen. He asuivat myös suutari Holopan perheessä Limingalla vähän aikaa. Kun Tyynen setä sitten sai järjestettyä kuorma-auton, laitettiin molempien perheiden lehmät auton kyydissä takaisin Posiolle, vaikka sinne ei olisikaan vielä ollut luvallista lähteä. Myös äiti lähti Posiolle, jossa huomattiin, että koti oli poltettu, mutta uudehko aittarakennus oli säästynyt. Äiti ja lehmät saatiin kuitenkin serkulle asumaan. Vanhin veli rakensi aittarakennukseen uunin ja näin siinä voitiin ryhtyä asumaan.

Ennen Posiolle palaamistaan Tyyne jäi töihin Liminkaan. Paikkakunnalla esiintyi jonkinlaista pidättyväisyyttä evakoita kohtaan, sillä siellä oli menetetty perunasato ja ruoanhankinta oli kerjäämistä. Varsinaisesti suoria pahoja sanoja ei kuitenkaan sanottu. Tyyne toimi piikana meijerin isännöitsijälle, koska Posiolla ei ollut aluksi kotia, mihin mennä. Työpaikan vieressä oli vaatetusliike Kuusinen, jonne Tyynekin pyrki töihin. Tyyne viihtyi Sievissä vuoden verran. Siellä hän kantoi saunaan 5-vuotiasta poikaa, Erkki Salmenhaaraa, joka on nykyisin laulaja. Tyynen nuorin veli oli haavoittunut sotareissulla ja joutui jäämään sotaväkeen. Kesällä 1945 saatiin kuitenkin taas työlomaa heinien tekemistä varten, jolloin Tyyne ja pikkuveli palasivat yhdessä takaisin kotiin. Sodan jälkeen Posiolla tehtiin Isojako, jolloin Mursujen kotitilasta jaettiin kolme tilaa. Tyynekin sai oman osansa metsää. Nuorin veli jäi lopulta asumaan vanhalle kotitilalle.

 

Opiskelemaan

Tyyne oli aina halunnut päästä opiskelemaan, mutta sodat olivat katkaisseet haaveet. Hän oli käynyt maatalousneuvojakurssin ja tehnyt neuvojan työtä vuoden verran sodan jälkeen, mutta välimatkat Posiolla olivat pitkiä ja työ oli rasittavaa. Kyläkoulun nuori opettaja oli kuollut ja Tyyneä pyydettiin sinne joulun aikoihin. Hän oli myös syyskauden opettajana Pernun koululla. Lahden kansankorkeakoulussa annettiin valmistavaa koulutusta seminaaria varten. Siellä Tyyne suoritti keskikoulututkintoa vastaavan koulutuksen. Tyyne opiskeli myös ruotsinkieltä vuoden verran. Näin hän oli seminaariin haettaessa ja siellä opiskeltaessa samassa asemassa kuin muut keskikoulun käyneet. Vuonna 1949 Tyyne pääsi kolmivuotiseen opettajaseminaariin. Sen päätyttyä hän vielä pätevöityi kesän ajan, jotta oli pätevä myös kaksiopettajaiseen kouluun opettajaksi.

 

Tyyne ja Aatos

Tyyne ja Aatos Fredriksson tapasivat toisensa Tyynen toisessa opetuspaikassa. Aatos oli tuolloin opettajaharjoittelija. He avioituivat ja pääsivät opettajiksi Turkuun, jossa Aatos valmistui. Tyyne toimi opettajana Moisio-koululla. Perheeseen syntyi kaksoset. Tyynen äiti tuli hoitamaan lapsia, jotta Tyyne pystyi pätevöitymään jatkokoulutuksessa yläkoulunopettajaksi. Tätä seminaariopiskelua kesti kaksi vuotta, joten perheeseen tarvittiin isoäidin lisäksi myös kotiapulainen. Aatos oli yhden talven opettajana, jonka jälkeen molemmat saivat väliaikaiset työpaikat Halsuan kirkonkylän koululta. Kirkonkylälle oli pari vuotta aikaisemmin valmistunut uusi koulu sekä uudet asuntolat. Aluksi Fredrikssonit olivat hakeneet Halsualle hyvien asuintilojen vuoksi, mutta lopulta tykästyivät paikkaan muutenkin.

 

Elämä Halsualla

Aatos kotiutui heti kunnallispolitiikkaan. Tyynekin viihtyi Halsualla, koska maisemat muistuttivat paljon Posiota, vaikka korkeita maastoeroja ei olekaan, harjua lukuun ottamatta. Järvi oli lähellä kuten kotona Posiollakin.

 

Musiikki

Lastenhoitamisen ja opettamisen lisäksi Tyyne on aina pitänyt musiikista. Ensimmäisenä opettajavuotenaan Posiolla hän sai hieman soitto-opetusta toiselta opettajalta, joka oli koulutukseltaan lastentarhanopettaja. Seminaariin mennessä Tyyne osasi jo säestää virret, ja säestikin usein aamuhartaudet. Soittamisessa ja muun muassa nuotinluvussa sai lisäopetusta seminaarissa. Halsualla kirkonkylän koululla Tyyne piti musiikkikerhoa koulun kerhotoiminnan puitteissa. Kerhossa harjoiteltiin ohjelmaa erilaisiin tilaisuuksiin. Siitä hän sai eläkkeelle jäädessään ansiomitalin. Myös koulun kerhotoiminnassa pärjättiin hyvin ja saatiin valtakunnantasolla muun muassa seitsemäs sija. Menestystä tuli erityisesti Topsa-tonttu -näytelmän ansiosta. Pitäjien parhaisiin osallistuttiin musiikkiohjelmalla, jolloin voitettiin esimerkiksi Kaustinen. Musiikin ja näytelmien lisäksi Tyyne jatkoi opettaja Saaren aloittamaa tanhuryhmää. Innostus tanhuun on peräisin Posiolta, nuorisoseuratoiminnasta.

 

SIRKKA IIVARI (O.S. ONKAMO), evakko

 

Evakossa Halsualla

Sirkka Iivari on kotoisin Sallan Onkamon kylästä. Hän oli 7-vuotias ollessaan evakossa Halsualla. Onkamon perhe asui Maija Hanhisalon talossa Marjusaaren Mutkalassa. Siellä heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Talonväki eli Maija, joka oli jäänyt leskeksi, ja kolme poikaa asuivat kahdessa kamarissa ja Onkamot pirtissä. Onkamon lasten leikkikaverina oli Jaakko Syrjälä, jolla oli sydänvaiva, minkä vuoksi hän ei jaksanut leikkiä ikäistensä poikien kanssa. Niinpä hän leikki tyttöjen kanssa. Lapset leikkivät Marjusaaren joen liepeillä sillan alla. Siinä joessa Sirkka oppi myös uimaan.

Sirkka muistaa, kuinka onkamolainen Edita seurusteli postitalon Tapion kanssa. He kävivät hakemassa kihlat Kokkolasta, jonka jälkeen kihlaparia tultiin vastaan, mikä oli yleisenä tapana Halsualla. Kärryjen edestä otettiin hevonen pois ja miehet vetivät kihlaparin Marjusaarelle. Myös Raimo Kallunki ja halsualainen Anna seurustelivat.

Siihen aikaan Halsualla käytettiin puukenkiä. Oli vesikeli, mutta tiet olivat vielä jäässä. Sirkka lähti hakemaan maitoa Luoman talosta, mutta kaatui paluumatkalla ja maito kaatui maahan. Kotona Sirkka sai selkäänsä.

Erään kerran Jallu Valari, joka oli kansansoittaja, tuli Halsualle. Ihmiset saivat tanssia Syrjälän Lahjan talossa, kun Jallu tuli kylään. Lahja oli leski, joten hän antoi nuorten tanssia talossaan. Sitä, mitä Jallu ei osannut soittaa, hän lauloi. Jallulla oli tapana aukaista haitarinsa ja sanoa: "Tätä soitetaan Kiinassa, Amerikassa ja Marjusaarella niin kauan kuin Jallu elää". Sirkka oli opetellut tanssimaan Maija Hanhisalon vanhimman pojan tyttären, Kainon, kanssa Mutkalan vessassa. Kaino oli ollut silloin Sirkkaa pari vuotta nuorempi.

Sirkka Iivari on myöhemmin tavannut Pauli Kesälahden, joka oli myös kotoisin Sallasta. Pauli löysi vaimonsa eli Allin Halsualta. Alli oli sanonut ennen Paulin tapaamista, ettei hän huoli evakkopoikia. Pauli oli kuitenkin ollut niin pitkä ja komea, että Alli oli ollut aivan myyty. Pauli ja Alli asuivat myöhemmin Kemijärvellä, jossa Pauli toimi poliisina.

 

 

SIIRI JUOPERI (O.S. METSO), evakko
10.8.2011

 

Siiri Juoperin lapsuus

Siiri Juoperi on syntynyt Sortavalan maalaiskunnan Tamhangan saarella, joka on Laatokan uloin saari Valamoon päin. Sortavalan kaupunkiin on matkaa 12 kilometriä ja Valamoon 30 kilometriä. Siiri Juoperin isä oli kalastaja, mutta perheellä oli myös maatila sekä lehmiä, lampaita ja kanoja. Isä oli aikaisemmin toiminut Salmissa tullipäällikkönä. Perheeseen kuului 10 lasta: 6 tyttöä ja 4 poikaa. Sortavalan maalaiskunnassa kalastaminen oli tärkeää ja saatu saalis myytiin torilla. Lapset tottuivat jo pienestä pitäen hankkimaan rahaa keräämällä ja myymällä erilaisia luonnontuotteita. Kevät alkoi kukkien keruulla, joita myytiin torilla. Kukkien jälkeen siirryttiin keräämään mansikoita ja mustikoita. Kesällä tehtiin myös vihtoja myyntiin. Syksyllä myytiin puolukoita ja viimeiseksi sieniä. Matkat kuljettiin talvella suksilla. Tamhangan saaressa oli noin 30 taloa ja lisäksi oli kesähuvilat. Pääsiäiseksi lapset koristelivat virpomisoksia. Niillä käytiin virpomassa naapurit ja sukulaiset, joilta virpomispalkan sai heti mukaan. Yleensä palkka oli rahaa ja sitä kertyi niin paljon, että sillä saattoi hankkia kevätvaatteet. Siirin koulumatka oli viisi kilometriä Tamhangan saarelta mantereen puolelle. Laatokan jäät olivat aina vaaralliset. Jäät saattoivat näyttää vahvoilta, mutta paikalliset tiesivät jään alla olevista virtauksista. Sen vuoksi lapset yöpyivät kouluviikot mantereen puolella. Eväänä oli ollut kalakukkoa ja piirakoita ja nukkua sai talojen tuvanpenkeillä. Sisarukset katsoivat toistensa perään, mutta taloista ei ollut annettu ruokaa. Siirin serkku oli hukkunut Laatokkaan ja koulunkäynti oli ollut kovin rankkaa.

 

Valamo

Siiri Metso kävi Valamossa vuonna 1938. Saarella oli paljon munkkeja, opiskelijoita, noviiseja ja turisteja. Siellä oli hienoja hotelleja ja ravintoloita sekä jokaisella Valamoon kuuluvalla saarella oma kirkko ja komea puutarha. Se oli kuin paratiisi, syreenit ja omenapuut kukkivat. Laivaliikenne Sortavalasta Valamoon oli vilkas, mutta Tamhangan saareen ei mennyt linjaliikennettä (linjalaivoja). Siirin isä ja alueen muut kalastajat olivat vuokranneet kalastusvesiä Valamolta ja he olivat usein yötä saarilla olevissa kalastusmajoissa viikkokuntia. Valamossa oli suuret kaaliviljelmät ja siellä käytettiin ruoissa paljon poslinrasvaa ja kalaa. Kalastusmajoissa yöpymiseen kuului ateriat, joka sisälsi usein kaalia. Valamon vesiltä sai hyviä saaliita, jouluksi tavattiin saada suuria lohisaaliita.

 

Evakkoon lähtö ja työ muonituslottana

Talvisodan syttyessä Metsot olivat saaneet käskyn lähteä evakkoon. Edellisenä iltana kello kymmenen oli tullut tieto siitä, että aamulla pitää lähteä klo 6.00, jonka jälkeen alueella ei saanut enää oleskella. Pakkasta oli aamulla yli 35 astetta ja lehmät piti lähteä ajamaan Uukuniemelle. Parempia tavaroita varten Siirin isä nikkaroitsi yöllä laatikon ja se pakattiin valmiiksi. Laatikko kuitenkin jäi kotipihalle, koska se ei mahtunut oman reen kyytiin. Reellä lähtivät isä, äiti, 5-vuotias Taimi-sisar sekä marraskuussa syntynyt pikkuveli. Lampaat, vasikat ja kanat tapettiin. Veli jäi huolehtimaan niiden lopettamisesta, mutta jäi neuvostoliittolaisten vangiksi. He olivat tulkinneet alueen tyhjentymisaikataulun oman kellonaikansa mukaiseksi, suomalaiset omansa. Neuvostosotilaat ehtivät paikalle ennen kuin veli oli ehtinyt lähteä kotoa. Hän sai kuitenkin selitettyä asian ja pääsi vapaaksi. Myöhemmin veli sanoi, että sotilaille oli kelvannut hyvin kaikki jäljelle jäänyt tavara ja lopetetut eläimetkin.

Siiri paimensi lehmiä Uukuniemelle saakka, jossa ensimmäinen yö yövyttiin kirkossa. Mukaan ei ollut saanut ottaa muuta kuin eväät, edes vaihtopaitaa ei ollut matkassa. Uukuniemeltä matkaa jatkettiin Kiteelle, jonne lehmät jäivät. Niistä ei sen koommin kuultu mitään. Yksi lehmistä oli kantava ja sen kohtalo oli surettanut kovin. Kiteeltä matkaa jatkettiin Savonlinnaan, josta mentiin junalla Kemin Laurilaan. Siellä päästiin hyvään sijoitusperheeseen, mutta Kemistä matkaa oli kuitenkin jatkettava Pihtiputaan Lamulle. Siellä oli iso tyhjä talo, jossa oli iso takka ja paljon risuja poltettavaksi. Siiri ei muistanut, mistä he olivat silloin saaneet ruokaa. Heitä kutsuttiin hulluiksi karjalaisiksi, koska he tanssivat paljon ja soittivat huuliharpulla. Tuossa vaiheessa perheestä oli koolla Siiri, hänen veljensä ja veljen vaimo. Muusta kotiväestä ei tuossa vaiheessa ollut mitään tietoa. Sodan loputtua Siirin isä jätti radioon kuulutuksen kadonneista lapsistaan ja sitä kautta perhe saatiin taas yhteen. Isä ja äiti sekä nuorimmat lapset oli sijoitettu Pyhäjoelle. Lamulla olevat matkustivat ensin linja-autolla Oulaisiin, josta käveltiin Pyhäjoelle. Pyhäjoella ollessaan Siiri sai käskyn lähteä muonittamaan rajalle. Huolimatta siitä, että oli rauha, linnoitustöitä tehtiin koko ajan. Muonitushomma Ilomantsissa alkoi kesäkuun alussa ja sitä kesti koko kesän ajan. Elokuussa Siiri sai viestin Kuopiossa olleelta sisareltaan, että siellä olisi töitä tiedossa liikkeessä.

 

Talvisodan jälkeen

Talvisodan päätyttyä Siirin vanhemmat muuttivat ensin Luhankaan, josta he olivat päässeet muuttamaan takaisin Karjalaan vuonna 1941. Talvi 1941 oli ollut kurja. Heinä piti niittää lumesta pelloilta, sillä kaikki peltotyöt olivat tekemättä. Siiri aloitti 16-vuotiaana työnteon Sortavalassa, jossa työtehtävänä oli kuljettaa kahvit liikkeisiin. Sen jälkeen hän oli töissä Sokoksen ravintolassa neljän vuoden ajan. Talvisodan jälkeen Siiri pääsi takaisin Sokokselle töihin. Sitten Siiri pääsi töihin Raahen hotelliin tarjoilijaksi. Onni Juoperi oli Raahessa kouluttamassa alokkaita ja siellä Siiri ja Onni olivat tavanneet. Jouluksi 1941 Siiri muutti Sortavalaan ja ajatteli, että häneltä ei jäänyt Pohjanmaalle mitään. Pohjanmaalta alkoi kuitenkin tulla kirjeitä ja jouluksi 1942 Siiri ja Onni avioituivat. Maaliskuussa 1942 Siiri muutti Kaustiselle hoitamaan Onnin kasvatusisää. Onnin vanhemmat olivat kuolleet ja eno vaimoineen oli ottanut sisarensa lapset kasvatuslapsiksi. Enon vaimon kuoltua Siiri ja Onni alkoivat hoitaa enoa.

 

Jälleen evakkoon

Metson perhe joutui lähtemään toisen kerran kotisaareltaan, jolloin päädyttiin Saarijärvelle, josta saatiin oma paikka, joka oli lohkaistu pappilan maista. Siirin äiti olisi halunnut asua mantereen puolella, mutta isä halusi välttämättä asua saaressa. Saarijärvellä kalastajana toiminen oli erilaista, koska saaliskalat olivat erilaisia ja vähäisempiä kuin Laatokassa.

 

Elämä Halsualla

Juoperit tulivat Halsualle helmikuussa vuonna 1951 ja rakensivat sinne kiinteistön. He ostivat Halsualta kahvilan, vanhan Filemonin kahvilan. Metson perhe oli Saarijärvellä, jonne oli rakennettu heille uusi talo. Tuo talo löytyy vieläkin Saarijärveltä. Filemonin kahvilaa piti Toivo Nygård, jolta Juoperit ostivat sen. Onni Juoperi sai Halsualle liikenneluvan ja Juoperit rakennuttivat tien toiselle puolelle myös leipomon. Leipomo myytiin sittemmin Eeva ja Niilo Heinoselle, jonka jälkeen se siirtyi Esa Kalliokoskelle. Esa rakennutti sen viereen myös baarin. Aune Meriläinen ja Sirkka Heinonen olivat töissä Juoperilla: Aune leipomossa ja Sirkka kahvilassa. Kahvilan pito kuitenkin lopetettiin, jonka jälkeen ruvettiin pitämään lääkekaappia. Se oli mukavaa hommaa ja siivouksen kannalta helpompaa kuin kahvilan pitäminen. Lääkekaappia pidettiin 30 vuotta, kunnes Halsualle perustettiin apteekki ja olisi tarvittu farmasia-alan tutkintoja. Lääkekaapin pitämisessä ja taksin ajamisessa oli ikävätkin puolensa. Liikkeen sulkemisajan jälkeen halsualaisilla oli usein tapana asioida ”sisäkautta”: halsualaiset olivat aina hyviä löytämään jonkin avonaisen oven. Kotona piti myös aina olla pukeutunut, koska usein yölläkin saattoi herätä siihen, että vuoteen vieressä oli herättelemässä joku lääkkeen tai kyydin tarvitsija. Onnin kuoltua perheen tytöt vuorottelivat taksin ajossa.

Karjala-seura kokoontui kerran kuukaudessa. Mukana oli Halsualla asuvat karjalaiset: Mehtäläiset, Irma Pollari, Tölkön sisarukset ja Kirjoset, joista Vilho Kirjonen oli innokkaana laittamassa seuran toimintaa alulle. Kuukausitapaamisissa kävi myös Lestijärvellä, Kaustisella ja Vetelissä asuneita siirtolaisia. Tapaamiset jäivät ja nykyään tuttuja nimiä näkee enää kuolinilmoituksissa.

 

Paluu Sortavalaan

Myöhemmin Siiri Juoperi on käynyt Sortavalassa 2000-luvun puolivälissä. Mukana lapsista oli ollut tytär Sinikka Pulkkinen miehensä Eerikin kanssa. Sortavala oli ollut hyvin ränsistynyt, vaikka se oli ollut sota-aikana kukoistava kaupunki. Tutussa hotellissa oli ollut yhä samat pahvit ikkunoissa kuin sota-aikana. Matka kotisaarelle oli kestänyt puoli tuntia. Siirin kotitalon takana ollut kauaksi näkyvä vaahtera oli ollut vielä pystyssä. Puu oli haljennut sota-aikana luodista. Koko saari oli puskittunut lähes umpeen ja se oli täysin asumaton, eikä yhtäkään rakennusta ollut enää jäljellä. Sinikan mielestä saarella oli ollut vaikea kulkea, mutta Siiri oli ”mennyt kuin miuli” tutuissa maisemissa. Sinikalle saarella käynnin myötä äidin jutut olivat tulleet todeksi. Myös Siirin kotipaikan navetan vierellä ollut suuri kivi oli ollut paikoillaan. Matkamuistoksi Eerikki oli käynyt hakkaamassa palat talon kivijalkaa ja vaahteraa. Mukana saaressa oli ollut muun muassa kasvitieteilijä, joka oli lähtenyt matkalle pelkästään tutkimaan alueen kasveja. Saari oli hyvin rehevää ja Siiri ihmetteli, miksi venäläisten piti saada Laatokan Karjala, Valamo ja Tamhanka, vaikka he eivät käytä niitä mitenkään. Suomalaiset olisivat osanneet asua niitä. Valamossa käydessään Siiri ei ollut nähnyt koko Laatokalla yhtään kalastajaa, mikä poikkesi suuresti siitä, miten asiat olivat ennen olleet.

 

NESTORI KELLOKUMPU, evakko
17.8. ja 25.9.2011

 

Evakkoon lähtö

Ennen evakkoon lähtöä asuminen Kelloselässä oli levotonta. Pelättiin partisaaneja ja lentokoneita. Junien vetureita ammuttiin. Evakkoon lähdettiin hyvillä mielin, sillä elämä kotona oli liian vaikeaa. Kellokummun perhe nousi junaan Märkäjärvellä. Matkalla oli kaunis sää ja Oulusta eteenpäin katsottiin junasta lakeuksien maisemaa veturin päältä. Kokkolassa perhe majoittui yhdeksi yöksi kirkkoon, jonka jälkeen he lähtivät Halsualle. Perheen isä oli jäänyt hevosten kanssa Sallaan ja tuli vasta parin viikon päästä muiden kylänmiesten kanssa Halsualle. Kumpareen perheellä oli kevätvarsa, joka joutui kävelemään emänsä mukana Haukiputaalle saakka. Tiet olivat täynnä saksalaisten autoja. Myös naapurin isännällä Oskari Heikkilällä oli varsa mukanaan. Varsat olivat niin viisaita, että ne kävelivät kuin veljekset yhdessä ojan laitoja, etteivät jääneet autojen alle. Molemmat varsat annettiin Haukiputaalla taloihin, koska niiden kaviot olivat niin pahasti kuluneet, etteivät ne olisi voineet enää kävellä pidempään. Perheellä ei ollut mitään tietoa isästä ja olikin ilon päivä, kun hän lopulta saapui majapaikkaan. Lämmitettiin sauna, kun miehet olivat olleet niin kauan peseytymättä. Kellokummun isä ja naapurin mies tekivät männystä vastat, kun koivuissa ei ollut enää lehtiä. Miehet kylpivät kovin ja siitä elämä lähtikin sitten alkuun. Oli mukava, kun porukka saatiin kasaan.

 

Evakossa Halsualla

Kellokummun perheessä oli viisi veljestä, kaksi sisarta sekä isä ja äiti. Nestorin vanhimmat veljet olivat sodassa ja sisar lottana, mutta hekin tulivat sodan päätyttyä Halsualle. Lehmät tuotiin ajamalla Halsualle. Myös yksi sisarista tuli lehmien kanssa. Osa Kellokummun perheestä saapui autolla Halsualle, jossa he saivat sotaleski Aune Kauppisen talosta ison kamarin, johon sovittiin oikein hyvin. Kamarissa ei ollut keittomahdollisuuksia, mutta perhe sai keittää ”talon puolella”. Aunen lehmille haettiin heiniä joen takaa ja Aune antoi rahaa, jolla saattoi ostaa Osuuskaupasta kirjoja. Näin Kellokummun perhe aloitteli elämäänsä Halsualla. Kellokumpujen hevonen oli tallissa Aune Kauppisella ja sillä hevosella oltiin sitten pöllinajossa. Hevosen ruoat saatiin talosta. Talonväki nosti omat perunansa koneella ja Kellokummut saivat sitten kuokkia pellosta ylös ne perunat, joita kone ei nostanut, joten talostakin saatiin siis ruokaa. Erikoista Nestorin mielestä oli se, että vesikauhaa kutsuttiin Halsualla nimellä nappo tai nappu. Sanottiin usein, että juo tuosta naposta, kun taas Sallassa puhuttiin kauhasta.

Nestori ei käynyt koulua Halsualla, sillä hän oli jo 15-vuotias. Yksi syksy Nestorilta meni kuitenkin rippikoulussa, jolloin kirkkoherrana oli Rosma. Rippikoulussa oli sekä sallalaisia että halsualaisia. Sitten hakattiin halkoja Kanasessa ja veljet lähtivät Lestijärvelle. Nestori ajoi isänsä ja veljiensä kanssa pöllejä 30 kilomerin päässä Haukilahdessa, jonne mentiin hiihtäen. Haukilahdessa Pennasen pojat kuitenkin kertoivat, että tämä homma ei lyö enää leiville. Töissä Kellokummun hevonen halvaantui ja Nestori joutui juoksemaan viisi kilometriä tavoittaakseen Pennasen pojat. Samaisena kevätyönä tuli kuljettua edestakaisin 60 kilometriä. Kämpällä oltiin viikon verran. Töiden lisäksi Halsuan kirkonkylällä tuli seurattua iltaelämää, sillä seurantalo oli lähellä. Paikkakuntalaisten kanssa meni yleisesti ottaen hyvin, vaikka tietysti välillä jotakin kähinääkin oli. Oli luonnollista, että paikkakunnan nuoret miehet olivat mustasukkaisia tytöistään. Useita sallalais-halsualaisia avioliittoja kuitenkin solmittiin, kuten onkamolaisen Väinö Pennasen ja Sallin sekä Kesälahden Paulin ja halsualaisen Allin välillä.

 

Takaisin Sallaan

Nestori Kellokumpu muisteli, että vaikka he olivat Halsualla vain vuoden, ehti sinne kuitenkin jotenkin kiintyä. Halsualla oli hyvä olla ja evakkoajan jälkeen onkin jäänyt kova kaipuu jonnekin. Kellokumpu muistaa, kuinka tavarat pakattiin hevosen kyydille, ja jonka jälkeen olisi pitänyt käydä sanomassa hyvästit. Hän ei kuitenkaan pystynyt, vaan jäi hevosen luo. Hyvästeleminen olisi ollut liian vaikeaa, eikä hän koskaan sen jälkeen ole oikein pystynyt hyvästelemään.

Halsualta lähdön jälkeen ja ennen Sallaan paluuta Kellokummun perhe määrättiin Kempeleessä taloon, joka oli osoitettu heidän sijoituspaikakseen. Talon emäntä ei kuitenkaan päästänyt heitä sisään. Talon lapset olivat asiasta kovin pahoillaan. Kellokummut palasivat takaisin asemalle ja viranomaiset hankkivat heille uuden paikan. Sen jälkeen he pääsivät takaisin Sallan Salmivaaraan ja lopulta Kelloselkään. Joutsijärvelle asti tultiin hevosella ja autolla. Isä, veli ja Nestori tulivat ensin kylään, joka oli autiokylä. Kellokummun perheen kodista oli jäljellä ainoastaan kellari, jossa heidän 9-henkinen perheensä sitten asui. Sitten rakennettiin väliaikainen rakennus.

Lähes kaikki naapuritkin palasivat takaisin asumaan Kellokumpuun. Esimerkiksi Salmijärvet olivat olleet naapureita Halsualla ja olivat jälleen naapureita Kellokummussakin. Sallalaisia oli sijoitettu Halsualla kylittäin. Esimerkiksi juuri Kellokummut ja Salmijärvet sekä Niskalat olivat naapureita Halsuan kirkonkylällä. Kelloselkäläisiä asui kuitenkin myös Ylikylässä. Lisäksi Halsualla oli onkamolaisia.

Kello-ojassa oli välillä tykin luotiosia, joista oli poistettu ammukset. Miinavaara oli aina. Kerran oltiin heinänteossa ja mättään kolosta polulta löytyi sikaarilootan muotoinen esine, hyppyheikki. Sodassa olleet veljet kauhistuivat ja käskivät panemaan sen heti pois, sillä se oli miina. Polulla oli jo kengän ja vyön kappaleen osia. Piti palata heti takaisin kotiin. Yritettiin astua niin, ettei astuttu toisten jälkiin. Perheen isällä oli mukanaan hanko, jolla hän yritti etsiä miinoja. Kotiin tultua asiasta ilmoitettiin pioneereille ja siltä samaiselta polulta löytyi 13 miinaa. Moni menikin miinoihin. Lapset eivät uskoneet varoituksia, vaan ammuskelivat tykin ammuksia. Nestoriakin kutsuttiin Paukku-Nestoksi, sillä hän oli aina paukuttelemassa. Lapset löysivät isoja varastoja ruutia ja ammuksia. Esko Kumparekin oli löytänyt muun muassa ilmatorjuntatykin ammuksia, joista kierrettiin ajoitus pois ja joissa tulilangat olivat lyhyitä. Ilman putkia ammukset lentelivät monta sataa metriä. Ne räjähtivät monesti ilmassakin, kun lapset räjäyttelivät niitä. Se oli hurjaa hommaa.

Sallaan sopeutui heti asumaan uudestaan, vaikka sodan jälkeen jotkut viihtyivätkin ”Sallan suussa” (ravintola/baari) liiankin hyvin. Sota-ajan tapahtumista tai evakossa olosta ei juurikaan puhuttu. Toisaalta metsätyömailla sallalaiset nuoret miehet saattoivat kehuskella toisilleen onnistumisistaan naismaailmassa Halsualla, ”Kempeleessä kun joutui olla paitsi”.

 

Jälkeenpäin

Nestori Kellokumpu on käynyt jälkeenpäin Halsualla. Seurantalo oli tuttu, mutta Aune Kauppisen talon paikalle oli rakennettu liiketalo. Ketään tuttuja hän ei tavannut Halsualla, eikä oikeastaan yrittänytkään, tutkiskeli vain paikkoja. Kellokumpu myönsi, että sota-aika on tuonut uniin turvattomuutta; jotenkin mieleen on jäänyt sellainen täyttymätön kaipaus. Sallassa asuttiin pelon alla sodan jälkeenkin ja ihmisiin oli vaikea pitää yhteyksiä. Toisaalta sodan jälkeinen aika oli myös hyvin innostavaa aikaa: kokonaisia kyliä rakennettiin uudestaan, eikä sota-aikaa muisteltu. Jälkeenpäin ajatellen tehtiin paljon turhaa työtä. Nestori muisteli kaivaneensa kilometreittäin ojia ja nyt pellot kasvavat pajua. Kellokumpu joutui myös täyttämään pomminkuoppia. Siinä hommassa meni Kellokummun työporukasta hevonen sekä kaksi miestä. Nestori teki töitä myös vanhempiensa maatilalla, jonka jälkeen hän vietti talvet tukkimetsillä. Kumpare osti emäntänsä kanssa tontin Pennaselta, johon he jäivät viljelemään maata. He pitivät kahdeksaa lehmää, joista emäntä sai palkintojakin. Nestori toimi pitkään Kemiyhtiöillä mittamiehenä, kunnes pääsi VR:lle rataesimieheksi. Siinä työssä hän ehti olla 28 vuotta, kunnes pääsi eläkkeelle. Ehkä evakkoajat olivat totuttaneet lähtemiseen ja vaihtelevaan elämään. Kellokumpu oli paljon töissä Kemijoki- ja Simojokisuulla. Sopeutuminen eri työ- ja asuinpaikkoihin on aina ollut helppoa.

 

NIILO KUJALA, evakko

 

Evakkoon Halsualle

Talvisota syttyi ja Kujalan perhe joutui lähtemään Onkamosta evakkoon Kallunkiin. Onkamossa liikkui partisaaneja, joita pelättiin. He tappoivat paljon siviilejä, joiden joukossa oli myös Niilon serkku. Alkumatkan Kallunkiin perhe meni hevosella, mutta he nousivat jonkin matkaa taitettuaan kuorma-autoon. Pakkasta oli 30 astetta. Lopulta he pääsivät Kemijärvelle. Toinen evakkomatka suuntautui Halsualle välirauhan jälkeen. Kokkolaan he saapuivat junalla härkävaunuissa, mutta matkan aikana juna kaatui ja Niilo muistaa, kuinka naapurin tytöllä oli siinä rytäkässä jäänyt käsi oven väliin ja kolme sormea oli katkennut. Kujalat viettivät yön Kokkolassa, jonka jälkeen he lähtivät kävellen Halsuaa kohti. Perheellä oli myös lehmiä mukanaan. Erään yön he viettivät matkan aikana kahvilassa ja Niilo joutui nukkumaan kahvilan penkillä. Kävi niin, että muu perhe olikin jo lähtenyt aamulla aikaisin jatkamaan matkaa Halsualle, mutta Niilo oli jäänyt penkille nukkumaan. Onneksi joku oli käynyt herättämässä hänet ja ei muuta kuin juoksujalkaa ottamaan muu väki kiinni.

Halsuan seurantalolla Kujalan perhettä oli vastassa Hietalahden emäntä, Helli, joka vei heidät Hietalahteen. Hellin mies, Viljo, oli siihen aikaan sotahommissa. Hietalahden perheellä oli kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Niilo ja velipoika Timo sekä poikien äiti asettuivat taloksi Halsuan Hietalahteen. Perheellä oli käytössään yksi kamari, jossa he laittoivat myös ruokansa. Lopulta myös perheen isä saapui hevosen kanssa Halsualle. Siellä hän teki peltotöitä ja ajoi tukkeja eräässä firmassa. Perheen hevosen nimi oli Pekka ja se oli melko vaikea tapaus. Niilon isä joutui joskus jopa ottamaan sitä harjasta kiinni ja hyppäämään vauhdista selkään.

Niilo ja Timo kävivät koulua Hietalahdessa, vaikka ensin koulua yritettiinkin käydä Kirkonkylällä. Kylän pojat kävivät paljon uimassa Halsuanjärvellä. Kesällä saatiin myös nähdä auringonpimennys, jonka katsomista varten tuhkattiin lasinpalasia. Eteisessä ollut bensa-astia syttyi kuitenkin tuleen laseja tuhkattaessa. Perhe ehti jo heittää tavarat ikkunoista ulos, mutta joku potkaisi astian pihalle ja tuli saatiin sammutettua.

 

Takaisin Onkamoon

Syyskesästä Kujalan perhe palasi takaisin Sallaan Halsualta. Kotimatka Onkamoon alkoi siten, että he tulivat ensin junalla Kokkolasta Kemijärvelle, jonka jälkeen matkaa jatkettiin jalkaisin hevosen ja kolmen lehmän kanssa. Märkäjärvellä he olivat eräässä talossa yötä, joka oli varattu heille koko talveksi. Aamulla perheen isä oli kuitenkin sanonut, että nyt lähdetään Onkamoon. Matkalla vastaan oli tullut sotilaita, jotka olivat sanoneet, että maantieltä ei kannata poiketa, koska alueella oli paljon miinoja. Seuraavaksi vastaan tuli este. Silta, joka perheen olisi pitänyt ylittää, oli räjäytetty. Lehmät voitiin uittaa joen yli, mutta hevosella siitä ei päässyt. Niilo kiersi äitinsä ja lehmien kanssa harjun kautta, mutta Timo ja isä tulivat hevosella sotilaiden rakentaman sillan yli. Perillä perhe yöpyi kodassa ja aamulla isä lähti kalastamaan ja toikin pian ahvenia, joista saatiin tehtyä kalakeittoa. Asuinrakennukset oli poltettu, mutta Niilon isä aloitti heti rakennustyöt jäljelle jääneen uunin ympärille. Ensin rakentaminen ei oikein onnistunut, koska naulat puuttuivat, mutta lopulta saatiin nauloja ja pintoja, joista rakennettiin asumus talveksi. Myös hevoselle tehtiin talli. Suomalaiset olivat polttaneet rakennukset Onkamossa, etteivät saksalaiset päässeet asumaan niihin.

 

Jälkeenpäin

Niilon mielestä aika Halsualla oli hyvää ja yhteyttä Hietalahteen pidetään vielä nykyäänkin.

 

HELLI KUKKOLA (O.S. KANTOLA), evakko
1.3.2011

 

Kantolan Perhe

Helli Kantolan isä oli avioitunut kolmesti. Ensimmäiseen sisarussarjaan kuuluivat Vertti, Arvi ja Anni. Toisesta avioliitosta ei ollut lapsia. Kolmannesta sen sijaan oli Helli, joka piti veljenään sisarpuolensa Annin poikaa Johannesta, jota Hellin vanhemmat kasvattivat. Johanneksen isä oli jäänyt Venäjälle. Hellin velipuoli Arvi ei pystynyt palvelukseen huonon jalkansa vuoksi.

 

Sallasta Halsualle

Helli hoiti työvelvollisena lehmiä Sallan Märkäjärvellä. Työvelvolliset olivat jääneet kyliin lypsämään lehmiä ja hoitamaan karjaa, kun väestö evakuoitiin. He paimensivat lehmät myöhemmin evakkotielle. Tavarat oli viety tien varteen ja sinne ne jäivätkin. Ensin lehmät ajettiin Kursuun 20 kilometriä, jonka jälkeen siirryttiin Joutsijärvelle, josta vasta kuljettiin autoilla. Matkalla yövyttiin lehmien kanssa hylätyissä ja autioissa taloissa. Karjakin saatettiin ajaa sisälle taloihin, jos navetoissa ei riittänyt tilaa, koska tiedettiin, että kaikki talot poltettaisiin. Joskus lehmät saivat peilailla itseään kamarin piironkien peileistä ja karjanajajia nauratti. Helli ajoi lehmät Märkäjärveltä Kaustiselle samaa matkaa Lindan (Kalliokoski) kanssa. Alavetelissä karjanajajia oli kohdeltu töykeästi ja heidät oli ajettu ulos taloista, mutta Kaustisella likaiset tytöt laitettiin nukkumaan valkoisten lakanoiden väliin. Lehmät jäivät Kaustiselle ja kukin sai sieltä itse hakea eläimensä. Tämä johti siihen, että kun Helli meni hakemaan omia lehmiä, oli hän tunnistanut laumasta enää kolme lehmää omakseen.

Hellin sijoituspaikka Halsualla oli Elli ja Toivo Vesisenaholla Ylikylässä, jossa oltiin erittäin ystävällisiä. Perhe eli isä, äiti, Helli, Arvi ja Johannes asuivat yhdessä kamarissa, jossa Helli ja Johannes nukkuivat lattialla. Helli oli kertonut kaikille, että Johannes on hänen poikansa. Koulua Johannes kävi Ylikylässä. Iltaisin keräännyttiin neulomaan sukkia tupaan, jossa myös ruokailtiin.

 

Talvisota

Talvisodan aikana Helli oli lottana Tuntsassa. Hän oli töissä ruokalassa, jossa työvelvolliset kävivät syömässä. Työvelvolliset olivat Tuntsassa korjaamassa pommitusten jälkiä. Erästä pommitusta lotat ehtivät pakenemaan karjavaunuun. Viholliset tulittivat vaunua, johon suomalaiset vastasivat ja ampuivat vaunun läpi. Tuntsan komennus oli muutenkin vaarallinen, mutta lotat kuitenkin selvisivät. Talvisodasta Hellille mieleen jäi pommikoneiden pelottava ääni, josta vielä tänäkin päivänä lentokoneen ääni muistuttaa. Talvisodan aikana Helli myös palellutti jalkansa ollessaan hiihtomatkalla ja suojautuessaan ilmahyökkäystä lumihankeen, kun hiihtojalkineet jäätyivät jalkoihin kiinni.

Talvisodasta Kantolat joutuivat evakkoon Ruotsin rajalle, Tornion lähelle, jossa heillä oli oma asunto. Siellä oli hyvin ystävällistä väkeä ja heitä kohdeltiin hyvin. Ostoksilla Kantolat kävivät Ruotsin puolella. Evakosta palatessa huomattiin, että sodan aikana koti oli poltettu, mutta joitakin piharakennuksia oli kuitenkin jäänyt. Pihalle oli myös rakennettu parakkeja, joissa upseerit olivat asuneet.

 

Jälkeenpäin

Hellin vanha kotipaikka Märkäjärvellä on rakennettu uudelleen ja se on nykyisin hyvässä kunnossa. Myös Helli on vieraillut siellä. Hellin serkku asuu Räyringissä ja Vetelissä asuu muitakin sukulaisia.

 

ESKO KUMPARE, evakko
8.9. ja 25.9.2011

(Entinen sukunimi oli Kellokumpu, mutta se muutettiin Kumpareeksi, koska koulun luokalla oli kolme samannimistä poikaa. Myös postit sekaantuivat. Esko Kumpare ja Nestori Kellokumpu ovat serkuksia.)

 

Evakkoon lähtö

Evakkoon lähdöstä on jäänyt ikuinen mielikuva Esko Kumpareen mieleen. Ennen kuin Kumpareen perhe pääsi lähtemään Sallasta, vietiin lehmät 16 kilometriä Märkäjärvelle, joka on nykyinen Sallan kirkonkylä. Muutkin evakkoon lähtevät perheet toivat lehmänsä sinne. Lehmät lastattiin avovaunuihin, joihin oli tehty häkkejä. Osa lopetettiin ja osan lehmistä veivät saksalaiset, eikä niistä saatu korvauksia. Toisena päivänä Märkäjärvellä tuli määräys lähteä kävelemään Kursuun lehmien kanssa, jossa päästiin nousemaan junaan. Saksalaiset olivat ottaneet aseman omaan käyttöönsä. Heillä oli oma lastauslaituri, mutta sitä ei saanut käyttää. Kursussa tehtiin silta lankuista, koska karjalle ei ollut lastauslaitureita. Eläimet vauhkoontuivat, kieltäytyivät menemästä vaunuun ja palasivat takaisin. Paikalle tuli kuitenkin eräs kauppias, joka otti lehmiä hännästä kiinni, käänsi mutkalle ja vei ne vaunuun. Lehmät tottelivat ja menivät perätysten. Ainakin 50 lehmää pantiin avovaunuun häkkiin, jota käytettiin tavallisesti puutavaran kuljettamiseen. Myös ihmiset laitettiin junaan, jossa oltiin yötä. Ihmisten ja eläinten välissä oli vain väliseinä. Lehmät piti lypsää sekä syöttää ja juottaa häkkeihin. Esko Kumpareen sisar oli mukana ja hän lypsi lehmiä. Määrättiin, että junan pysähtyessä jonkin heinäladon kohdalle, haetaan heinä ladosta. Juna pysähtyi ajoittain ottamaan vettä ja veturimiehet junailivat pysähdykset latojen kohdille. He sanoivat, että Kemiin asti saa ottaa ladot vaikka tyhjiksi heinistä. Porukalla mentiin hankojen kanssa tyhjentämään latoja, mukana oli noin 30 henkeä. Heinät kuitenkin tallaantuivat vaunuissa jalkoihin.

Kumpareet menivät samalla junalla Kemijärveltä Kokkolaan saakka. Junassa oli useita karjavaunuja. Kokkolan aseman vieressä oli teurastamo, jonka aitaukseen lehmät saatiin viedä. Kuljetuksesta löytyi kaksi lehmää, jotka jouduttiin teurastamaan, koska ne olivat polkeutuneet vaunuissa. Kokkolassa mietittiin, mitä tehdään, koska oltiin kaupungissa yötä. Päätettiin mennä elokuviin. Päällä oli samat lehmänkuljetusvaatteet, koska mukana ei ollut vaihtovaatteita. Kävi niin, että elokuvateatterista poistuivat kaikki muut katsojat, vain lehmänkuljettajat jäivät, koska haju oli niin kamala. Ennen Halsualle siirtymistä Kumpareen perhe yöpyi mahdollisesti myös Alavetelissä. Seuraavan yön he olivat Kaustisella seurantalolla. Lehmät olivat haassa Kaustisella, jossa niillä oli ruokaa ja vettä. Seuraavaksi yöpaikkana oli Räyrinki, josta Kumpareet lähtivät Halsualle autolla. Lehmät jätettiin vähäksi aikaa Räyrinkiin, josta ne käytiin kuitenkin hakemassa. Lopulta Halsuan Ylikylään päätyi vain kolme lehmää, koska osa lehmistä oli hävitetty.

 

Evakossa Halsualla

Kumpareen perhe oli evakossa Halsuan Ylikylässä Soulion talossa, jossa oli vain kaksi huonetta ja ennestäänkin jo viisi lasta. Kumpareen perheen asuttamassa huoneessa vilisi rottia ja niitä pyydettiin öisin satimilla. Soulion perheen emäntä oli reipas ja ystävällinen. Kaiken kaikkiaan ihmiset Halsualla olivat olleet ystävällisiä evakoita kohtaan. Sallalaiset tulivat Halsualle syyskesästä ja pääsivät heti auttamaan perunannostossa. Halsualla oli ollut pakkanen, joka oli vienyt perunat. Halsua onkin jäänyt Kumpareen mieleen hallanarkana seutuna. Perunannoston lisäksi sallalaiset auttoivat myös muissa töissä. Kouluun Esko Kumpare ei mennyt, sillä hän oli jo saanut päättötodistuksen Kelloselän koulusta, kun talvisota alkoi.

Erään kerran Soulion isäntä oli lähdössä Helsinkiin, eikä hänellä ollut kyytirahaa. Hän lainasi rahaa Kumpareen isännältä. Isäntä palasi takaisin 5-6 päivän päästä ja heti ovesta sisään astuttuaan antoi lainaamansa summan takaisin. Hän nakkasi monta paria pitkävartisia saappaita ja pohjanahkoja rullalla lattialle. Kumpareen perhe ei katsonut tätä toimintaa hyvällä. Muutaman päivän päästä tavara katosi, kun isäntä vei ne kirkolle pyörällä. Lopulta Kumpareen perhe muutti enemmän Perhoon päin, Tofferin kylällä olevaan taloon, jossa oli vanha isäntä ja emäntä. Tofferissa oli autiotalo, josta eteenpäin oli vielä metsähallituksen talo. Paikka oli Soulioilta 2-3 kilometriä Perhoon päin. Talvella Kumpareet olivat samalla suunnalla savotassa ajamassa tukkeja. Vanha isäntä ja hänen vaimonsa tulivat myös asumaan samaan taloon Kumpareen perheen kanssa. Vanha isäntä oli oikein raamikas ja kertoi paljon juttuja, joita ei kuitenkaan oikein uskottu. Hän kertoi esimerkiksi, että käydessään vihillä, oli väkeä ollut niin paljon, että autoja oli ollut kaksi kilometriä pitkä jono. Autoja oli ollut koko matkan Jyväskylän tielle asti.

Erilaiset reet ihmetyttivät Kumpareita ja ne olivatkin puheenaiheena kämpillä Törmäsen Jannen kanssa. Toisen sijoitustalon nuoren isännän kanssa mentiin hakemaan puita metsästä, Länttäpatilta, jossa nuori pari asui. Nuori isäntä oli matkalla todennut, että nyt jäi rouko pois. Kumpare ihmetteli, että mihin sitä tarvitaan. Sallassa roukot pidettiin nimittäin paksulla vitsaksella kiinni, kun taas Halsualla oli pyöräpankko reessä, joka oli rouko. Välillä oli myös uittohommia ja jokeenpano tehtiin niin halvalla kuin saatiin.

 

Takaisin Sallaan

Halsualla oli paras evakkoreissu, sillä ihmiset olivat niin ystävällisiä. Nuoret olivat keskenään sovussa, josta on jäänyt hyvä mieli. Hyvästejä sanottaessa tuli vedet silmiin. Halsualta oli vaikea lähteä. Tuollaiset kokemukset aina vaikuttavat ja muovaavat ihmistä. Halsualla oli turvallista olla, mutta sitten piti tulla rakentamaan elämää uudestaan Sallaan. Kumpareilla ei ollut mitään jäljellä, kun he palasivat kotiseuduille. Talvisodan jälkeen oli tehty jotakin, mutta saksalaiset olivat muuttaneet ja tuhonneet ne kokonaan. Kumpareet asuivat pienessä mökissä, jossa uuni oli muurattu kivistä. Elämä ei ollut helppoa. Radan ympärillä oli miinoja, kun partisaanit kulkivat katkomassa rataa. Yhdeltä hevoselta meni jalka heinienhakumatkalla miinassa. Kellokummut purkivat kolme löytämäänsä miinaa. Eihän niitä voinut jättää maahan tai hankeen, sillä joku muu olisi voinut astua niihin. Niistä ilmoitettiin sitten aina pioneereille. Sallaan palattuaan Kumpareet olivat talvikelillä lähteneet hakemaan erään syrjässä olleen heinäladon. He olivat Metsähallituksen kämpällä yötä ja sinne tuli pioneeriporukka, joka kertoi, että ladonhakijat olivat ajaneet reellään miinoituksen halki. Pioneerit kielsivät menemästä, sillä alueella oli saksalaisten polkumiinoja.

 

Jälkeenpäin

Aikaisemmin Sallassa oli paljon väkeä, 11 000 asukasta, nykyisin kuitenkin vain 4000 asukasta. Kumpareen omat lapset ovat maailmalla, mutta yksi poika on Sallassa. Elämä on ollut työtä, työtä ja työtä. Pienestä asti on joutunut tottumaan rajuihinkin muutoksiin elämässä ja se on kasvattanut siihen, ettei oma kohtalo ole toisen kohtaloa tärkeämpi. Siinä on ollut peruste elämälle.

Myöhemmin Esko Kumpare on käynyt puolisonsa kanssa kylässä Halsualla, jolloin he ajoivat Ylikylän ja Kanalan kylien kautta Reisjärvelle. Mieleen muistuivat erityisesti seurantalo ja kauppa. Soulion emäntä oli pitänyt vieraista hyvää huolta.

 

OLAVI MATTILA, evakko

Evakkoon Halsualle

Olavi Mattila on kotoisin Sallan Onkamosta. Talvisodan aikana Onkamon kylä hävitettiin perusteellisesti. Saksalaisvaiheen aikana saksalaiset viimeistelivät hävityksen. Partisaaneja liikkui jatkosodan aikana Sallassa ja he surmasivatkin joitakin miehiä ja polttivat kouluja. Kotona ei siis ollut enää turvallista asua, joten Mattilan perheen ensimmäinen evakkomatka suuntautui Karunkiin, jonne mentiin kuorma-auton lavalla. Lehmät määrättiin teurastettaviksi kotipihalle, joten karjaa ei voitu ottaa mukaan. Olavi muistelee, että kotoa tuntui pahalta lähteä.

Toisen kerran evakkoon lähdettiin Halsualle. Matkalla evakkoon Olavi oli ensin siinä porukassa, joka kuljetti lehmiä Kursuun saakka. Sen jälkeen hän oli hevosporukassa. Ensin suunnattiin Kemijärvelle, sieltä Rovaniemelle, Kemiin ja lopulta Ouluun, jossa hevoset saatiin härkävaunuihin. Matka kesti kauan ja vielä Kokkolastakin piti ajaa hevosella Halsualle. Kotiväkikin oli jo huolissaan Halsualla, että mihin Olavi on jäänyt. Matkalla oli kuitenkin joutunut pysähtelemään ja välillä ajamaan hevosella tavaroita asemille. Se oli rankkaa aikaa, koska hevosilla, eikä itselläkään, ollut mitään ruokaa. Olavi muistaa, kuinka hän sai Kemissä ruisleipää ja vettä kaupungintalon seinässä olevasta vesipostista. Koskaan ei ole leipä ja vesi maistunut niin hyvältä.

Mattilan perhe asui Halsuan Ylikylässä Viljo ja Kerttu Ruuskalla. Perheessä oli Olavin lisäksi kolme tyttöä ja yksi poika. Paikka oli hyvä ja Mattilat sopeutuivat nopeasti elämään Halsualla, vaikka ruoka pitikin laittaa talonväen kanssa samassa tilassa. Nykyäänkin Olavi Mattila on pitänyt yhteyttä talon nykyiseen isäntään, Tarmo Ruuskaan. Halsualla ollessaan Olavi oli talven töissä Perhon Loukkukoskella Tarmo ja Terho Ruuskan kanssa. He tekivät siellä hiilipuita. Kämppäolot eivät olleet kovin hyvät, eikä puitakaan ollut kaminan lämmittämistä varten. Mattilat olivat Halsualla noin vuoden verran, josta he siirtyivät ensin Liminkaan. Sieltä he palasivat takaisin Sallaan, jonne piti aluksi rakentaa väliaikaisia asumuksia.

 

RAILI MIKKONEN (O.S. HUUSKO), evakko
9.7.2011

 

Mikkosten perhe ja evakkoon lähtö

Juho Mikkosen koti oli ollut Laatokansaaressa nimeltä Haavuksensaari. Se oli saari, jossa oli kansakoulukin. Viereinen saari oli Juoperin Siirin ja Patanan Taimin kotisaari (os. Metso). Helli Mikkosen (Os.Jormakka) koti oli Sortavalan Sinilässä. Naimisiin mentyään Juho ja Helli olivat ostaneet Rytyn myllyn. Siellä oli jauhettu ja sahattu. Heillä oli pieni karja, 4-5 lehmää.

Mikkosen perheen poika, Erkki muisteli evakkoon lähtöä, miten kovin äitinsä itki, kun veti lehmää riimusta ja käveli selkä edellä katsoen niin kauan kuin kodista näkyi katto. Erkki oli täyttänyt 8 vuotta evakkotaipaleen alkaessa. Hänellä oli ollut mukanaan pieni kelkka jossa oli kahvipannu ja korkkivyö, jonka oli saanut mummoltaan. Matkalla poikaa oli hoputettu, että tule kovempaa. Erkki oli tähän vastannut ”Kyllä minä täältä kerkiän”.

Viimeisen lähdön koittaessa Juho oli laittanut hakemuksen, että mylläri haluaa töitä. Hän sai myllärinpaikan Liperin Siikakoskelta, jossa oli vehnämylly. Siellä hän oli jonkin aikaa. Lopulta hän osti Kymijärven asemalta sähkömyllyn.Sijoituskuntia olivat Ruovesi ja Liminka.

Evakkomatkalla oli mukana myös kantava hieho, jonka nimi oli Onnikki. Karja oli polttomerkitty. Onnikki oli hävinnyt matkalla, mutta vuoden päästä reissusta Viinijärven asemalta oli soitettu, että Mikkosten Onnikki on löytynyt sieltä. Matkalla Onnikki oli poikinut ja vasikka oli jäänyt Orivedelle, jonne Mikkoset oli ensin sijoitettu. Sieltä he olivat tulleet Halsualle, jonne myös Onnikki lopulta tuotiin. Lehmä poiki tämänkin jälkeen vielä pari kertaa.

Viinijärveltä lähdettiin Halsualle. Erkki oli juuri täyttänyt 18 vuotta ja isä oli ostanut kuorma-auton,pitkälavaisen volvon. Se oli lastattu tavaraa täyteen. Matkan varrella he yöpyivät Pihtiputaalla autossa nukkuen. Halsualle tullessa koitti ensimmäinen takapakki, kun tie petti raskaan kuorman alla. Tietä oli tasattu sahanpurulla. Siihen aikaan kun kuljettiin hevospeleillä, vähemmän oli traktoreita.

Halsualle tulo ei sujunut ihan mutkattomasti. He veivät muuttokuormia mennessään. Erkin kertoman mukaan hän kävi jopa 3 kertaa yhtenä päivänä kokkolassa. Sana kiersi, ja poliisitkin tarkastivat tien päällä mitä nuori mies ajelee edestakaisin.

Halsualle tultiin toukokuussa 1950. Alojen myllypaikka tuli oston kautta. Myyjinä olivat Hilja ja Kalle Seppälä.

 

 Mikkosten perhe ja evakkoon lähtö

Juho Mikkosen koti oli ollut Laatokansaaressa nimeltä Haavuksensaari. Se oli saari, jossa oli kansakoulukin. Viereinen saari oli Juoperin Siirin ja Patanan Taimin kotisaari (os. Metso). Helli Mikkosen (Os.Jormakka) koti oli Sortavalan Sinilässä. Naimisiin mentyään Juho ja Helli olivat ostaneet Rytyn myllyn. Siellä oli jauhettu ja sahattu. Heillä oli pieni karja, 4-5 lehmää.

Mikkosen perheen poika, Erkki muisteli evakkoon lähtöä, miten kovin äitinsä itki, kun veti lehmää riimusta ja käveli selkä edellä katsoen niin kauan kuin kodista näkyi katto. Erkki oli täyttänyt 8 vuotta evakkotaipaleen alkaessa. Hänellä oli ollut mukanaan pieni kelkka jossa oli kahvipannu ja korkkivyö, jonka oli saanut mummoltaan. Matkalla poikaa oli hoputettu, että tule kovempaa. Erkki oli tähän vastannut ”Kyllä minä täältä kerkiän”.

Viimeisen lähdön koittaessa Juho oli laittanut hakemuksen, että mylläri haluaa töitä. Hän sai myllärinpaikan Liperin Siikakoskelta, jossa oli vehnämylly. Siellä hän oli jonkin aikaa. Lopulta hän osti Kymijärven asemalta sähkömyllyn.Sijoituskuntia olivat Ruovesi ja Liminka.

Evakkomatkalla oli mukana myös kantava hieho, jonka nimi oli Onnikki. Karja oli polttomerkitty. Onnikki oli hävinnyt matkalla, mutta vuoden päästä reissusta Viinijärven asemalta oli soitettu, että Mikkosten Onnikki on löytynyt sieltä. Matkalla Onnikki oli poikinut ja vasikka oli jäänyt Orivedelle, jonne Mikkoset oli ensin sijoitettu. Sieltä he olivat tulleet Halsualle, jonne myös Onnikki lopulta tuotiin. Lehmä poiki tämänkin jälkeen vielä pari kertaa.

Viinijärveltä lähdettiin Halsualle. Erkki oli juuri täyttänyt 18 vuotta ja isä oli ostanut kuorma-auton,pitkälavaisen volvon. Se oli lastattu tavaraa täyteen. Matkan varrella he yöpyivät Pihtiputaalla autossa nukkuen. Halsualle tullessa koitti ensimmäinen takapakki, kun tie petti raskaan kuorman alla. Tietä oli tasattu sahanpurulla. Siihen aikaan kun kuljettiin hevospeleillä, vähemmän oli traktoreita.

Halsualle tulo ei sujunut ihan mutkattomasti. He veivät muuttokuormia mennessään. Erkin kertoman mukaan hän kävi jopa 3 kertaa yhtenä päivänä kokkolassa. Sana kiersi, ja poliisitkin tarkastivat tien päällä mitä nuori mies ajelee edestakaisin.

Halsualle tultiin toukokuussa 1950. Alojen myllypaikka tuli oston kautta. Myyjinä olivat Hilja ja Kalle Seppälä.

Mikkosilla oli välirauhan aikaan Simeon-niminen luottovanki töissä. Erkki oli silloin noin 10-vuotias. Erkille oli työpäivän päätteeksi annettu tehtävä saattaa tämä venäläinen vanki kilometrin päähän vankileirille. Kerran suomalainen sotilas oli kysynyt että eikö pojalla ollut asetta mukanaan, kun kuljetti vankia, ja oli antanut Erkille konekiväärin. Erkki oli ollut ihmeissään, koska tämä vanki oli ollut luotettava. Hän oli ollut kansakouluopettaja ja perheellinen mies. Vangille oli vaikea lähteä takaisin Venäjälle, tiesi miten heille käy.

Mikkosilla oli välirauhan aikaan Simeon-niminen luottovanki töissä. Erkki oli silloin noin 10-vuotias. Erkille oli työpäivän päätteeksi annettu tehtävä saattaa tämä venäläinen vanki kilometrin päähän vankileirille. Kerran suomalainen sotilas oli kysynyt että eikö pojalla ollut asetta mukanaan, kun kuljetti vankia, ja oli antanut Erkille konekiväärin. Erkki oli ollut ihmeissään, koska tämä vanki oli ollut luotettava. Hän oli ollut kansakouluopettaja ja perheellinen mies. Vangille oli vaikea lähteä takaisin Venäjälle, tiesi miten heille käy.

 

 

IMPI ONKAMO (O.S. MATTILA), evakko

 

Evakossa Halsualla

Impi Onkamo oli 10-vuotias ollessaan evakossa Halsuan Ylikylässä. Hänen perheensä asui Peritalossa, jossa heillä oli käytössään yksi kamari. Perheeseen kuuluivat vanhemmat Arvo ja Elina sekä Impin lisäksi kaksi nuorempaa lasta: Aila ja Lauri. Vastaanotto Halsualla oli hyvä: Peritalon emäntä tuli vastaan kaupan pihalle ja auttoi Mattilan perheen laukkujen kantamisessa. Halsualle tullessa Mattilan perhe oli ensimmäiseksi ohjattu meijerille syömään. Impi muistaa vieläkin, kuinka hyvältä kirnupiimä oli maistunut. Äiti Elma toi perheen lehmät taluttamalla Kokkolasta Ylikylään. Impi kävi koulua Ylikylässä. Halsualta Mattilan perhe siirtyi Liminkaan, josta he menivät ensin Kursuun perheen äidin veljen luokse. Sieltä he pääsivät lopulta jatkamaan matkaansa takaisin kotiinsa Sallan Onkamoon syksyllä 1945.

 

 

VÄINÖ PENNANEN, evakko
1.9.2011 ja 24.9.2011

 

Halsualle saapuminen

Väinö Pennanen tuli suoraan armeijasta Halsualle. Hänet kotiutettiin Vaasasta ensin Kokkolaan, jossa kerrottiin, että jatkokyyti Halsualle lähtee illalla paikallisen osuuskaupan, KPO:n, pihalta. Kuorma-auto menee Kaustisen ja Halsuan kautta Perhoon, mutta vasta illalla. Väinö Pennanen tuli yhdessä samaa matkaa sallalaisen Viljo Salmelan kanssa. Autot kulkivat hitaasti ja kyyti oli kylmää pressun alla lavalla, olihan jo marraskuu. Pojat jäivät myöhään illalla kyydistä pois KPO:n pihalle Halsualla. Kirkonkylällä neuvottiin Hietalahden tielle taloon, jonka isännän nimi oli Karhulahti. Käveltiin taloon, joka osoittautuikin Karhulahden taloksi. Ovella tuli vastaan lauma tyttöjä, jotka neuvoivat naapuritaloon, josta löytyi oma perhe. Viljo Salmela tuli mukana, sillä hänen perheestään ei vielä ollut tietoa, joten hän jatkoi matkaa kotiväkensä luokse vasta aamulla. Halsualla asui koko Pennasen perheen nuoremmat lapset sekä isä ja äiti. Yksi veljistä oli vielä sodassa, mutta hänkin tuli lopulta Halsualle. Isommat tytöt Tyyne ja Salli lähtivät jonnekin Lappiin töihin.

 

Elämä Halsualla ja paluu Sallaan

Pennasen perheen asuinrakennuksena toimi Karhulahden isännän vanha asuinrakennus, josta oli isännän nykyiseen taloon matkaa 100 metriä. Isäntä Sanfred Karhulahti oli vanhempi mies, jolla oli jo aikuisia lapsia. Hän oli mukava mies ja kova juttelemaan, jonka kanssa tultiin hyvin toimeen. Pennasten asuinrakennus oli ihan hyvä asunto, koska siinä oli tupa ja pari huonetta, joten tilaa oli, vaikka jouduttiinkin nukkumaan lattialla. Pennasilla oli mukanaan muutama lehmä ja hevonen. Osa lehmistä oli jäänyt Sallaan. Eväät eläimille haettiin ostokortilla sivukylistä. Väinö haki joskus polttopuita Liedeksestä ja erään kerran hän osti 600-700 kiloa heiniä ministeri Kalliokosken talosta. Hän oli ostanut kuormallisen heiniä myös tullessaan Oksakoskelta savotalta. Kerran Väinön tullessa savotalta Tynkkiseen, oli matkalla tullut kova myrsky. Välillä eräästä talosta oli joku tullut sanomaan, että Karhulahdesta oli soitettu, ettei saa lähteä aavan yli heinäkuorman kanssa, koska tiet ovat ummessa. Niinpä Väinö oli joutunut olemaan hevosen kanssa talossa yötä. Myrsky kuitenkin laantui, mutta tie avattiin vasta seuraavana iltapäivänä.

Talvi tuli ja ruvettiin etsimään töitä. Halsualainen Kauppinen oli työnjohtajana jossakin tukkiyhtiössä, johon Väinö pääsi isänsä ja veljensä kanssa töihin. Pennasen perheen isällä oli mukanaan Sallasta oma hevonen ja tukkireet. Kauppinen hommasi työpaikat Perhon Oksakoskelle, jossa oli kaadettuja tukkeja. Niinpä Väinö asui isänsä ja Matti-veljensä kanssa viikot Oksakoskella metsäkämpällä. Puita ajettiin Perhonjokivarresta. Mukana olivat Matti ja sallalaisista Kellokummun Aarne sekä Yrjö ja Nestori, joilla oli myös oma hevonen. Heillä oli isot tukkireet ja paikallisilla pienemmät kakkulareet. Paikalliset katsoivat vähän pitkään, miten isot reet kääntyivät. Keväällä ajot loppuivat. Väinö vei Sallaan lähtiessään mukanaan kakkulareen. Janne Pennanen, Väinö Pennasen vanhin veli, oli Kemijärven Alajärvellä Veitsiluoto Oy:llä pomona ja hän tarvitsi työntekijöitä uittoon. Hän soitti Halsualle ja pyysi veljeään etsimään halukkaita lähtijöitä uittoon, noin parikymmentä miestä tarvittiin. Mukaan lähti sallalaisten lisäksi halsualaisia ja kaustislaisia, muun muassa Myllymäen miehiä.

Kemijärven Alajärvellä oli talvella isot savotat. Puita ajettiin Alajärven jäälle ja vieressä oli isot tukkikämpät. Puut piti uittaa Alajärveltä pientä puroa myöten Kemijokeen. Puro piti puomittaa, minkä jälkeen tukit uitettiin ränniä pitkin puroon. Homma oli hidasta. Tukkeja piti joskus veneporukalla vetääkin lauttoina kapeiden paikkojen lävitse purossa. Uitto päättyi Kemijokeen. Kortteeria oltiin savotan kämpässä järven rannalla, jossa oli sekä sallalainen että luusualainen kokki. Homma loppui keväällä ja kesällä 1945 tultiin takaisin Halsualle. Uitto oli hyvä, koska siitä saatiin hyvää palkkaa, jolla voitiin ostaa kamppeita. Armeijan vaatteet oli pitänyt luovuttaa jollekin Haapalalle Halsuan kirkonkylällä kotiutuksen jälkeen 2.12.1944. Omat vaatteet olivat jääneet Sallaan, jotka kaikki oli poltettu. Vaatteista ja kengistä oli siis pulaa, mutta jostakin sitten vain saatiin vaatteita päälle. Kesällä 1945 Halsualla löysi joitakin pieniä työhommia, mutta töistäkin oli pulaa kaikilla, niin paikallisilla kuin siirtolaisillakin. Töitä ei siis aina ollut, joten eräänä päivänä sallalaiset ja paikalliset nuoret miehet olivat menneet Halsuan järvelle uimaan, kun auringonpimennys oli tullut. Pimennys alkoi hiljalleen ja linnut heittivät laulamasta. Tuli niin kylmä, että piti pukea vaatteet ylle, vaikka päivä oli ollut kuuma. Tiedettiin, että Suomessa näkyy täydellinen auringonpimennys, mutta ei oikein tiedetty, mitä se tarkoitti.

Väinö Pennanen oli mennyt asioille muutaman kaverinsa kanssa Halsuan KPO:n myymälään, jossa hän oli tavannut tulevan vaimonsa. Myymälässä oli ollut töissä kauppa-apulaisia: myyjänä joku Pesolan tyttö, myymälänhoitajana Nissi sekä muina myyjinä Fiina ja Einari Myllymäen tytär Sanni Kaustisen Köyhäjoelta. Väinö ja Sanni tutustuivat, aloittivat seurustelun ja helmikuussa haettiin kihlat Kokkolasta. Myymälän apulaistytöt asuivat taksikuski Koskelalla, joka käytti kihlaparin sormustenostomatkalla Kokkolassa. Syksyllä 1945 pidettiin polskahäät. Väinö Pennanen ei niin itse olisi hääjuhlista välittänyt, mutta paikallinen nuoriso halusi niin. Häät pidettiin Halsuan nuorisoseurantalolla ja siellä tanssittiin kaksi päivää. Hääparista ainakin Väinö oli lainavaatteissa, kun eräs kaustislainen tuttu mies oli lainannut hänelle tumman pukunsa. Elokuussa 1946 Pennaset saivat luvan lähteä takaisin Sallan Kelloselkään. Kesän Väinö oli vielä ollut vyöryttämässä tukkeja veljensä Jannen yrityksessä. Pennasen perheen kanssa samaa matkaa junassa lähti muun muassa Hämäläisen Veikko, joka oli ottanut vaimon Halsualta. Olisi ottanut kaksikin, mutta ei annettu. Jälkeenpäin Veikko Hämäläinen sanoi, että olisi ottanut kaksi vaimoa Halsualta, kun halsualainen vaimo oli niin kova tekemään töitä. Salli Pennanen tuli Sallaan vuonna 1946. Ensimmäinen lapsi syntyi samana vuonna Kaustisen Köyhäjoella, minkä jälkeen Väinö Pennanen haki perheensä Sallaan syksyllä 1946.

Kaikki kotona oli poltettu ja sillat olivat hajallaan, joten piti rakentaa väliaikaisia asumuksia. Alueella oli paljon maamiinoja saksalaisten jäljiltä, joita sotilaat olivat haravoimassa. Pennasen moni tuttu meni miinaan, kuten esimerkiksi ruotukaveri ja Kantolan Sauli hevosensa kanssa. Syksyllä alkoi Sallan jälleenrakennus ja suuret savotat. Nuoret olivat intomieleisiä, kun päästiin kotiin ja tekemään töitä. Sinne tuli Keski-Pohjanmaata myöden miehiä töihin. Kaustiselta oli ainakin Laksman ja Timonen, joilla oli saha mukanaan, jolla he pystyivät sahaamaan tavaraa. Lautatapuleita tehtiin sahan viereen ja sieltä sai käydä ostamassa tarvitsemansa puutavaran. Näin alkoivat suuret rakennushommat. Talvella 1946 sahattiin hirsiä ja ruvettiin ajamaan rakennuspuita. Paikalla oli kaksi sirkkeliä sahaamassa. Puu ajettiin valtion metsistä. Vuonna 1946 alettiin rakentamaan, jolloin Etelä-Suomesta tuli paljon kirvesmiehiä rakennushommiin. Kirvesmiehet tekivät hirsityöt ja itse lopetettiin. Ensin tehtiin talo, pikkuhiljaa navetta ja sauna oli jo tehty ojanvarteen. Pennaset asuivat ensin Kemijärvellä serkkujen luona ja vasta syyskesällä he palasivat Kelloselkään, jossa aluksi asuttiin laavussa ja sitten saunassa.

 

Armas Patana

Piikkilässä männikössä mökissä Halsualla asui Armas Patana. Hän oli kuulemma ollut Amerikassakin. Väinö Pennanen oli ollut Kellokummun ja parin muun kanssa KPO:lla ensimmäistä kertaa asioimassa, kun kaupassa töissä ollut Patana tuli räksyttämään, että sallalaiset tulivat viemään leivän paikallisilta. Kaupanhoitaja Nissi oli pistänyt Patanan ulos kaupasta. Miehellä ei ollut paitaa, mutta kaulus ja siinä kravatti, jota hän kutsui muistoksi Amerikasta. Sallalaiset kävivät joskus varkain Armaksen ikkunan takana katsomassa, kun tämä teki valtavan suurta puusaavia mökkinsä sisällä. Sitä saavia ei varmasti saanut mökistä ulos. Ukonilmalla Armaksen tiedettiin menevän istumaan saaviin ja laittavan saavin jalkojen alle posliiniset kahvikupin lautaset. Silloin ei ukkonen ottanut.

 

Jälkeenpäin

Väinö Pennasen vaimo Sanni kuoli vuonna 1996. Salli oli kotoisin Kaustiselta, minkä vuoksi siellä tuli käytyä usein. Pennaset vierailivat myös Kokkolassa, jonne Sannin sisar oli avioitunut. Evakkoaikana käveltiin Köyhäjoen ja Halsuan väliä, kun tuleva vaimo asui vielä kotonansa. Myöhemmin keväällä ja kesällä 1945 vaimo työskenteli Kaustisen kirkolla yksityiskaupassa, Virkkalan kaupassa. Salme Koskinen jäi asumaan Köyhäjoelle Sallin tilaa, jossa Väinökin oli ollut jonkun aikaa muun muassa apuna heinätöissä. Köyhäjoesta yritettiin pyytää kalaa, kun sitä mainostettiin kalarikkaaksi joeksi, mutta todettiin, että rannat ovat rikkaita, mutta ojassa ei ole kaloja.

Tällä hetkellä Väinö asuu poikansa kanssa Kelloselässä, mutta muut lapset asuvat maailmalla. Pennanen on käynyt perheensä kanssa jälkeenpäin hevoskilpailuissa Halsualla. Paikat olivat muuttuneet kovin, vaikka pienihän kunta oli sota-aikanakin ollut. Hietalahteen oli tehty uusi tie, eikä sota-aikaista asuinpaikkaakaan ollut enää löytynyt. Väinö Pennanen on koko elämänsä kulkenut metsissä. Hän on tehnyt savottatöitä ja metsästänyt paljon. Hän asui kotitilalla, jossa asuivat myös hänen vanhempansa. Väinö kulki uitoilla, oli töissä rakennuksilla kunnassa ja teki myöhemmin myös yksityisiä rakennusurakoita. Pennanen teki esimerkiksi reissun Kokkolaan, josta lähtivät mukaan pystykorvan pentu ja pienoiskivääri. Kiväärillä ja ansoilla pyydettiin lintuja, joita oli paljon. Kerran ensimmäisellä ansalla lintu oli revitty ja koira alkoi haukkua, mutta samoilla ansoilla olikin karhu. Mukana Väinöllä oli vain pienoiskivääri. Karhu karjaisi, heitti sammalta ja lähti matkaan. Koira haukkui vähän matkaa perässä, mutta tuli lopulta häntä koipien välissä Väinön luo. Reissulta tuli kuitenkin kaksi lintua saaliiksi. Metsästys oli Väinölle rakas harrastus, jossa tuli ammuttua karhuja ja hirviä. Metsästys kuitenkin jäi näön huononnuttua. Naruskassa Pennanen omisti neljän muun miehen kanssa metsästyskämpän, joka kuitenkin myytiin myöhemmin pois.

 

 

IRMA POLLARI (O.S. BERG), evakko
22.2.2011

 

Ensimmäinen evakkoon lähtö

Ensimmäisen kerran Irma Pollari lähti evakkoon kotoaan Uukuniemeltä talvisodan alettua ollessaan 9-vuotias. Lähdöstä oltiin tiedetty noin viikkoa aikaisemmin. Uukuniemen perheellä ei ollut radiota, mutta naapurissa oli, joten sinne mentiin kuuntelemaan käskyä lähdöstä. Ensin Irma lähti äitinsä ja pikkuveljensä kanssa hevosella äitinsä serkulle. Perheen isä oli sodassa. Äidin serkulta matka jatkui linja-autolla Jyväskylään, jossa yövyttiin kirkossa. Sieltä matka jatkui Rautioon Pöllän koululle, jossa perhe sai asua koulun vintillä. Se oli mieluinen paikka, koska opettajapariskunta opetti Irmaa pikkuaskareisiin, kuten tiskaamiseen ja perunoiden pesemiseen. He opettivat Irmalle myös lapasen nostokavennuksen neulomiseen. Irman äiti hoiti omien lastensa lisäksi myös koulun opettajapariskunnan lapsia. Perhe muutti Rautiolla koulun pihalla olevaan mökkiin, jossa he asuivat pari vuotta. Tänä aikana Kansanhuolto avusti perhettä ja Irma muistaa saaneensa Kansanhuollolta muun muassa kauniin punaisen mekon, josta hän oli pitänyt kovasti. Koko perhe saatiin lopulta kokoon Rautiolle, kun Enson vaneritehtaalla työskennellyt sisar löysi sinne ja isä palasi sodasta kotiin. Osa Irman sisaruksista oli jo kuitenkin muuttanut maailmalle. Bergit asuivat jonkun aikaa myös Pyhäjärven Ruotasella, nykyisellä kaivosalueella, josta he muuttivat takaisin Uukuniemelle kahden lehmänsä ja hevosensa kanssa. Uukuniemelle oli ollut tarkoitus rakentaa uudet rakennukset, mutta talvisodan jälkeen oli vaikea saada muun muassa nauloja ja rakentaminen jäi. Tämä oli oikeastaan onnikin, koska pian tuli jo käsky lähteä uudestaan evakkoon.

 

Toinen evakkoon lähtö

Jatkosodan alkaessa perheen isä oli taas komennuksella ja äiti hoiti pakkaamisen. Lähdöstä oli jälleen ilmoitettu viikkoa aikaisemmin. Irma oli tällöin 14-vuotias. Tarkoituksena oli taas mennä ensin äidin sukulaisille. Matkaa sukulaisille oli jo tultu jonkun aikaa, kun äiti oli yhtäkkiä sanonut, että jotakin jäi ja pyysi lapsia odottamaan. Matkalla kotiin äiti oli kohdannut viivytystaistelujoukot, jotka olivat käskeneet häntä kääntymään takaisin, mutta äiti oli sanonut, että hän vain pistäytyy kotonaan ja lähtee heti takaisin. Vasta jälkeenpäin oli selvinnyt, että se mitä äiti oli hakenut, oli ollut vanhemmilta peritty metallihuhmare. Mukaan matkalle oli otettu myös hiehon ruho. Hieho oli poikinut, mutta menehtynyt laitumelle ja evakkoon mentäessä ruho otettiin kärryjen kyytiin. Matkalla erään lammen rannalla äiti oli keittänyt ruhon saippuaksi. Osa matkasta taitettiin lehmien kanssa karjavaunussa. Sukulaisten talossa asui muitakin evakoita. Talo oli iso, mutta sänkyjä oli koko talo täynnä vierivieressä. Välillä oli jopa niin ahdasta, että Irmalle jouduttiin laittamaan peti keittiön pöydälle. Sukulaisilla asumisen jälkeen päädyttiin jälleen Pyhäjärven Ruotaselle, jonne saapui lopulta myös perheen isä. Siellä olevassa talossa asui lisäksi evakkoperhe pohjoisesta. Pyhäjärvellä Irma kävi myös rippikoulun.

 

Sodan jälkeen

Sodan päätyttyä perhe sai vaihtotilan Kortesjärven Kanttorilasta, jonne perhe asettui. Sinne Irma matkasi karjan kanssa härkävaunuissa. Ensin Kortesjärvelle rakennettiin sauna, jossa asuttiin tuvan valmistumiseen asti. Navetta rakennettiin savesta. Perheellä oli sekä lehmiä että sikoja, jotka yrittivät jyrsiä navetan savista seinää, mutteivät onneksi saaneet seinää puhki. Irman sisar työskenteli Pietarsaaressa piirimielisairaalassa, jossa myös Irma aloitti yöhoitajaharjoittelijana oltuaan ensin keittolassa töissä Kortesjärvellä. Työ oli kuitenkin raskasta ja arkena piti aina valvoa kaikki yöt. Irma lopetti työt, jonka jälkeen hän muutti Halsualle.

 

ANNIKKI SALMIJÄRVI, evakko

 

Evakkoon Halsualle

Salmijärven perhe lähti evakkoon Halsualle vuonna 1944 Kemijärven Tapionniemestä, jossa he olivat olleet evakkomatkalla. Matka Halsualle kesti viikon, koska evakoita oli niin paljon. Kokkolaan ei mennyt junaa, joten Salmijärvet majoitettiin muiden evakoiden tavoin Ouluun, Nokelan sairaalaan, jossa he olivat viisi päivää. Sitten he vihdoin pääsivät junalla Kokkolaan, mutta tämän matkan aikana Annikin pikkusiskon vointi heikkeni ja hänet vietiin Kokkolassa sairaalaan, jossa hän lopulta kuoli. Evakot olivat Kokkolan kirkossa yötä, jonka jälkeen he jatkoivat aamulla matkaansa Halsualle kuorma-autolla. Annikin pikkusisko laitettiin koppaan auton lavalle. Kopan päälle laitettiin kori, jossa oli vastasyntynyt lapsi, koska tilaa oli niin vähän.

Halsualla Salmijärvet majoittuivat Onni ja Suoma Kauppisen taloon, jossa heillä oli yksi kamari. Ruoka piti keittää tuvan puolella yhdessä talon asukkaiden kanssa. Myöhemmin Salmijärvet kuitenkin muuttivat omaan mökkiinsä kirkkoa vastapäätä. Vastaanotto Halsualla oli hyvä ja auttavainen, siirtotyöväenjohtaja huolehti evakoista ja kaikki auttoivat hautajaisjärjestelyissä. Evakoiden tulon kunniaksi järjestettiin myös tervetuliaisiltamat. Myöhemmin Halsualla Salmijärven perheeseen syntyi tyttövauva. Annikki kävi Halsualla kolmannen luokan, jolloin opettajana oli Helli Kauppinen. Annikki joutui käydä neljä ensimmäistä kouluvuottaan eri kouluissa. Tämä oli raskasta pienelle tytölle, kun koulut ja opettajat vaihtuivat joka vuosi. Myös Annikin vuotta nuorempi sisko kävi koulua Halsualla.

Annikin piti hakea meijeristä maitoa, koska oli porukan vanhin. Aina ei ollut tarjolla ”koko maitoa” , vaan piti ottaa kurria,sitä joutui sitten juoda. Paikallisten ruoista Annikki muistaa mutin, jota hän ei koskaan oppinut syömään. Ihmetystä herätti myös se, kuinka miesten ollessa rintamalla, naiset lahtasivat eläimet, jotta talveksi saatiin syömistä. Onni Kauppinen soitti Kaustisen purppuripelimanneisssa ja Annikille onkin jäänyt mieleen, kuinka Halsualla aina soivat viulut ja mandoliinit. Emäntä ja tytöt tanssivat iltaisin Onnin soittaessa. Seurantalolla pidettiin iltamia, mutta sinne tuotiin myös vaatelähetyksiä, jolloin hienot rouvat jakoivat evakoille vaatteita.

Lapset kävivät yhdessä Halsuanjärvellä uimassa.

Halsualla ollessa tapahtui myös iloisia asioita. Pennasen Matti ja Väinö vihittiin halsualaisten naisten kanssa. Kesälahden Pauli Sallasta avioitua Halsualaisen Allin kanssa.

 

MATTI SALMIJÄRVI, evakko
6.9. ja 25.9.2011

 

Sallasta Halsualle

Salmijärven perhe oli kotoisin Kelloselästä, Sallasta. Perheen poika Matti syntyi vuonna 1939 talvisodan evakkomatkalla Kemijärveltä lähteneessä junassa heinien päälle. Talvisodan aikana perheestä Tyyne-äiti, kaksi vanhinta sisarta ja Matti olivat Karungissa evakossa. Isä oli sodassa. Lähteminen evakkoon oli ollut kova paikka, koska toisten ristiksi joutui vailla omaa tahtoa. Karungista lähdettiin Halsuaa kohti pitkin Kemijokivartta. Vastaan tuli sotilaita, joista yksi tuli Salmijärven veneen viereen ja nosti Matin syliin: se oli isä. Se on jäänyt mieleen. Salmijärvet tulivat kuorma-autolla Kokkolasta Halsualle evakkoon syksyllä 1944. Reissussa oli äidin, kahden sisaren ja Matin lisäksi mukana Kokkolan asemalle kuollut Sisko-sisar. Hänet tuotiin Halsualle, jonne hänet myös haudattiin. Kuorma-autossa tilaa oli ollut niin vähän, että matkalla kuolleen sisaren ruumis oli jouduttu laittamaan puiseen avustuslaatikkoon lavan pohjalle ja hänen päällensä oli asetettu lapsen kehto, jossa oli jonkun toisen perheen vastasyntynyt tytär. Auton lava oli ollut täynnä ihmisiä, oli ollut kylmä, eikä tavaroita ollut paljon. Tavarat tulivat myöhemmässä kuormassa. Joillakin oli kuitenkin karjakin matkassa. Salmijärven perheen isä tuli myöhemmin perheensä luokse Halsualle, jossa perheeseen syntyi tytär, Sirkka. Kelloselässä perheellä oli ollut maanviljelystä, mutta mitään kotieläimiä Salmijärvillä ei ollut mukanaan, kun he tulivat Halsualle. Matin isä joutui sodasta palattuaan olemaan mukana miinanraivaushommissa, joten häntä ei paljon Halsualla näkynyt.

Sallalaisten tultua Halsualla pidettiin evakkojuhla, jossa joku "kunnallispamppu" piti puheen ja viittasi sallalaisiin: ”Saimme vieraita kaukaa Pohjolasta, opastettiin Onkamosta, määrättiin Märkäjärveltä, saatettiin Sallan mailta.” Salmijärven perhe sijoitettiin ensin Onni Kauppisen taloon Halsuan kirkonkylälle. Siellä he asuivat talven 1944 pihan puoleisessa pienessä kamarissa, kunnes pääsivät keväällä 1945 muuttamaan omaan mökkiinsä kirkkoa vastapäätä (Råmanin tai Havelan talojen liepeillä ollut mökki). Mökissä oli paljon rottia ja ne olivat suuria. Ne jopa söivät Salmijärven isännän uuden puvun ja kengät. Kirkonkylällä rottia ammuttiin pienoiskiväärillä. Halsuan kirkonkylälle oli sijoitettu muutakin väkeä Kellokummusta. Tuttuja ja sukulaisia oli siinä paljon lähekkäin, myös naapureita. Suurin osa heistä muutti takaisin Kellokumpuun, jossa asuttiin jälleen naapureina. Kauppisen talossa oli Matin ikäinen poika, Nestori Kellokummun vanhin veli Aarne, jonka kanssa oltiin hyvät kaverit. Vielä Salmijärven perheen muutettua omaan mökkiinsä leikkivät pojat paljon yhdessä. Aarne otti Matin aina reppuselkään ja kantoi pitkin kyliä iltamyöhäänkin.

 

Elämä Halsualla

Matti Salmijärvi kertoi olleensa vilkas poika, joka pääsi kaikkien kanssa tutuksi. Matti juoksi paljon lappu rinnassaan, jossa oli nimi: Matti. Lapsesta vieras ympäristö oli pelkästään mielenkiintoinen. Vilkkaana lapsena Matti joutui mitä kummallisimpiin tapauksiin mukaan, kuten seuraavat esimerkit osoittavat. Naapuriin oli syntynyt varsa samoihin aikoihin kuin heille pikkusisar. Matti oli yrittänyt vaihtaa sisartaan varsaan ja perustellut äidilleen, että varsasta olisi paljon enemmän hyötyä kuin sisaresta. Vaihtokauppaa ei kuitenkaan tehty. Matti oli myös Halsualle tultuaan laulanut Onni Kauppisen pihalla virsikirjasta. Ohi oli kulkenut hieno rouva turkit yllään ja kysynyt: "Kukas sinä olet, kun laulat niin hyvin?” ”Sallan lukkari”, oli Matti vastannut. Niin Mattia alettiin kutsua Sallan lukkariksi. Matti itse mietti, ettei hänen lauluäänensä niin erikoinen ollut, mutta hän oli innokas laulamaan ja lauloi kovaa. Yhä tänäkin päivänä vanhat Sallalaiset kutsuvat häntä lukkariksi.

Erään kerran kesällä Kauppisen lehmät oli laitettu laitumelle ja navettaa siivottu. Keskellä navettaa oli virtsakaivo. Matti oli ollut leikkimässä Onni Kauppisen tyhjässä navetassa Järvelän perheen Ritva-nimisen siirtolaistytön kanssa, jolloin Ritva tippui virtsakaivoon. Matti lähti kiireesti hakemaan apua. Matin isä ja Onni Kauppinen kuitenkin onkivat tytön ylös. Ritvan värikäs vaate onneksi auttoi etsimisessä. Seikkailu päättyi lopulta onnellisesti, mutta tyttö haisi pahalta. Seikkailuissaan Matti oli myös lähellä joutua pois Halsualta. Hän oli nimittäin kiivennyt Halsualla sijainneen kuppilan luona pysähtyneen häkäpönttöauton kyytiin luullen sen menevän naapuriin. Auto oli kuitenkin vain pikaisella kääntymisreissulla Halsualla ja oli palaamassa takaisin Kokkolaan. Kuljettaja oli ollut erittäin vihainen pojalle huomattuaan tämän auton kyydillä.

Salmijärvet sopeutuivat hyvin Halsualle, mutta eräänä yönä he heräsivät hihkumiseen ja menivät ulos katsomaan, mistä outo ääni oikein kuului. He löysivät paikalliset asukkaat tanssimasta purppuria tiellä keskellä yötä. Se oli ollut Salmijärven perheen mielestä todella outoa. Mitään kasvimaita tai perunamaita ei ehditty Halsualle laittaa, sillä kesällä 1945 lähdettiin jo pois. Aika oli kovin tiukkaa, elettiin puutteessa ja perheen isä oli rintamalla. Perheen vanhimmat tyttäret kävivät talvella koulua, mutta äiti huolehti kuitenkin yksin lapsista ja Halsualla oli vielä syntynyt pienin sisar. Matin äiti puhui usein jälkeenpäin evakkoajasta, matkasta kuorma-autolla Halsualle ja sallalaisen miehen kuolemasta. Evakkoäidit olivat hyvin tiukoilla, koska heidän piti kantaa huolta lapsista ja ruuasta. Ennen Halsualta lähtöä kesällä 1945 ehdittiin kuitenkin nähdä auringonpimennys. Oli ollut hyvin pimeä päivä ja Matti etsi isäänsä kotiin. Matin isällä oli nimittäin tapana käydä juopottelemassa muiden sodasta palanneiden miesten kanssa harjussa, hieman kirkosta eteenpäin. Lopulta Matti löysi isänsä nukkumasta "Beetlehemistä" kirkon aidan vierestä. Isän valkoinen paita oli hohtanut niin, että Matti oli heti huomannut tämän ja juossut herättämään isän. Evakkoaikana sallalainen Väinö Pennanen ehti löytämään vaimon Halsualta. Salmijärven perheen äiti ja lapset olivat olleet Väinön ja Sallin kihlajaisissa. Salli on jo nyt kuollut, mutta Väinö elää.

 

Takaisin Sallaan

Halsualta lähdettiin kesällä 1945. Perhe ei päässyt heti takaisin Sallaan, vaan he menivät Kempeleeseen, joka oli toinen sijoituskunta. Vasta Kempeleestä päästiin härkävaunulla jatkamaan matkaa Kelloselkään. Härkävaunussa Matti oli mennyt perheeltään hukkaan, mutta onneksi hänellä oli nimilappu rinnassaan. Eräs rouva oli huomannut pojan ja huutanut, että Matti on täällä. Perille päästyä vuonna 1946 huomattiin, että koti ja kaikki rakennukset oli poltettu, sillä Kelloselkä oli rajakylä. Vain savupiippuja ja uuneja oli jäljellä. Jos uunit toimivat, voitiin alkaa paistaa leipiä. Se oli tärkeää. Sallalaiset palasivat kesällä ja he rakensivat nopeasti navettarakennuksia. Salmijärven perhekin asui ensin erään perheen navetassa, jotta ehtivät itse rakentaa. Miinoja oli joka paikassa. Rintamamiestalo saatiin vasta, kun Matti täytti 13 vuotta. Perheellä oli lehmiä ja maanviljelystä, mutta se oli huuhaahommaa. Jäljelle jäi autiokylä, koska ihmiset asutettiin liian hajalleen. Taloilla oli kuitenkin yhteisiä talkoita ja esimerkiksi yhteinen traktori. Syksyllä 1945 Matti Salmijärvi aloitti koulun. Koulussa isommat kiusasivat pienempiä – normaalia koulunkäyntiä. Kerran joku isommista pojista varasti aatsinkilaisilta eväsleivät ja syy laitettiin Salmijärvelle, josta hän joutui istumaan neljä tuntia jälki-istunnossa. Matti oli asiasta kovin katkera, mutta oikea syyllinen sai jälkeenpäin Jumalan rankaisuna keltataudin, johon hän lopulta kuoli.

Salmijärven perheen äiti pääsi koulun keittäjäksi ja isä oli töissä rautateillä Kelloselässä tekemässä tulevaa vaihtoasemaa, josta piti tulla rajanylityspaikka. Vaihtoaseman rakentaminen jäi sen vuoksi kesken, että Sallasta pääsi eduskuntaan kirkkoherra Koivisto. Sallalaiset eivät olleet valmiita rajan avaamiseen, koska ryssän viha oli kamalaa. Nyt tilanne on vähän lauennut, kun rajanylityspaikka on avattu. Koulun alkaessa Matti joutui muuttamaan Varpuselän koulun asuntolaan muun perheen jäädessä Kelloselkään. Mattia pidettiin opettajan lellikkinä, eikä häntä otettu porukoihin. Koulun portilla hän oli kuitenkin erään kerran kohdannut tytön, jolla oli neljäntuulenlakki päässä. Kohteliaana miehenä Matti oli avannut tytölle portin ja se oli ollut Matin ja hänen vaimonsa ensitapaaminen. Pariskunta avioitui 19-vuotiaana. Pariskunta oli Varpuselän koululla keittäjänä ja talonmiehenä, mutta Varpuselän koulun loppumisen jälkeen Matti siirtyi kirkonkylän koululle talonmieheksi ja vaimo keittäjäksi. Perheessä on tällä hetkellä (2011) kaksi lasta ja neljä lastenlasta.

 

Jälkeenpäin

Halsualla olosta ei jäänyt huonoja muistoja Matille tai hänen sisarilleen. Matti oli silloin kuitenkin niin nuori, että vain yksittäisiä tapauksia jäi mieleen. Salmijärvi on soitellut sisarilleen ja kysellyt myös heidän muistojaan. Salmijärven sisarista Annikki asuu Torniossa ja hän on neljä vuotta vanhempi. Sodassa olleet miehet eivät kertoneet sodassa olemisesta, joten niistä Matti ei tiedä juuri mitään. Kotona isäkään ei kertonut. Isä oli ollut partisaanina (sissinä) rajan takana, eikä halunnut tai saanutkaan kertoa tekemisistään. Jälkeenpäin Matin äiti kuitenkin kertoi Halsualla asumisesta, joka oli ollut osittain myös todella rankkaa aikaa. Halsualla Matti muisteli heidän kulkeneen naapureissa ja koko kylä sekä sen väki oli sen ansiosta tullut tutuiksi. Ikävänä asiana mieleen ovat jääneet vain suuret rotat ja sallalaisen miehen tappo.

Kempeleessä suhtautuminen sallalaisiin oli aivan toista. Kempeleläiset eivät meinanneet päästää heitä edes yöpymään taloihin, vaikka sallalaisille oli määrätyt yöpymispaikat taloissa. Salmijärvet asuivat kahden vanhanpiian kamarissa, eikä talonväki ollut missään tekemisissä evakoiden kanssa, mikä oli tuntunut pahalta. 2000-luvun alussa Salmijärvet ajoivat Halsuan läpi, jolloin myös lisää muistoja palautui mieleen. Onni Kauppisen navetan paikalle oli rakennettu apteekki. Kirkko oli kuitenkin vielä samalla paikalla. Sallassa Matti on ollut mukana politiikassa. Hän toimi 7 vuotta valtuuston puheenjohtajana ja nyt (2011) hän on varapuheenjohtajana. Salmijärvi on hoitanut Sallan kunnan asioita ja auttanut ihmisiä aina, kun on voinut.

 

VILHO TOLPPANEN, evakko

 

Sotaa pakoon

Vilho Tolppanen on syntynyt Sallan Onkamojärvellä vuonna 1926. Tolppanen on aina asunut samassa paikassa, lukuun ottamatta kuusi vuotta kestänyttä evakkoreissua. Ensimmäiselle evakkoreissulle Karunkiin lähdettiin talvisodan syttyessä. Sota kesti kolme kuukautta, jonka jälkeen Tolppaset siirrettiin Kemijärvelle Tapionniemeen, josta paikalliset asukkaat olivat vielä itsekin evakossa. Kemijärvellä Tolppaset asuivat kaksi vuotta, jonka aikana Vilho kävi keskikoulua. Vuonna 1941 Saksalaiset tulivat Kemijärvelle. Heitä asui Tolppasen perheen kanssa samassa pirtissä. 20 Saksalaista nukkui jopa Tolppasten kanssa samassa huoneessa useamman viikon ajan ennen siirtymistään rintamalle, koska pirtti oli niin iso.

Onkamojärvi jäi talvisodan jälkeen vyöhykealueeksi, minkä vuoksi Tolppaset eivät päässeet palaamaan kotiinsa. Lopulta lupa kuitenkin tuli ja perhe palasi Sallaan, jonne he rakensivat väliaikaisia asumuksia ja joissa he asuivat usean vuoden ajan. Aika oli rankkaa, koska alueella kulki partisaaneja, joista jouduttiin olemaan huolissaan. Tolppaset joutuivat piiloutumaan partisaaneilta toisiin taloihin. Sota jatkui ja Tolppaset huomasivat, että heille voi käydä huonosti, jos he eivät lähde pois. Niinpä kesällä 1944 perhe siirtyi Sallan Märkäjärvelle, jossa he olivat niin kauan, kunnes tuli määräys lähteä evakkoon Keski-Pohjanmaalle. Tolppaset kävelivät karjansa kanssa Onkamosta Märkäjärvelle. Matkalla he huomasivat, kuinka saksalaiset kairasivat puhelintolppiin reikiä ja laittoivat panoksia koloihin. Tarkoituksena oli tuhota räjäyttämällä kaikki linjat.

 

Evakkoon Halsualle

Märkäjärveltä Tolppanen käveli perheen karjan kanssa Kursuun asti, jossa he nousivat lehmineen junaan. Tolppasen muu perhe oli lähtenyt jo aiemmin Halsuaa kohti, mutta Vilho toimi karjamiehenä, joten hän tuli vasta myöhemmin. Lehmät laitettiin avonaisiin härkävaunuihin, jotka olivat niin täyteen ahdettuja, että lehmiä kuoli matkan aikana. Matka Kokkolan asemalle kesti kauan. Siellä lehmät kiinnitettiin puomiin, koska niille ei ollut muutakaan paikkaa. Ne joutuivat olemaan kolme vuorokautta ilman rehuja, jonka jälkeen tuli määräys viedä ne vientiteurastamon karjahakaan. Muutaman päivän kuluttua lehmien kanssa lähdettiin kävellen Alaveteliin, jonne oli matkaa 20 kilometriä. Tolppanen ja muut karjamiehet yrittivät etsiä yösijaa Alevetelistä, mutta jokaisesta talosta neuvottiin aina seuraavaan taloon, eivätkä paikalliset aina edes suostuneet puhumaan suomea. Niinpä miehet päätyivät nukkumaan yönsä hevosten kärrykorissa. Aamulla matka jatkui Kaustisen kautta Halsualle.

Tolppaset asuivat Nestori ja Sofia Meriläisen luona Meriläisessä. Lehmät pantiin navettaan Meriläisen perheen lehmien sekaan. Talo oli iso, mutta Tolppasille annettiin vain pieni kamari asuttavaksi, vaikka heitä oli 10 henkeä. Nuorin perheen lapsista oli 3-vuotias. Talon emäntä aina valitti, kuinka lapset kulkivat edestakaisin ulos ja sisälle. Tolppasilla ei ollut omaa hellaa käytössään, vaan he joutuivat keittämään ruokansa tuvan puolella olevalla hellalla. Jälleen kerran emäntä valitti, että tupaan tulee höyryä, mutta olihan Tolppastenkin jossakin ruokansa laitettava. Muuten halsualaiset suhtautuivat evakoihin vilpittömästi ja ystävällisesti. Muutaman kuukauden kuluttua tuli uusi määräys siirtää karja Oulunsaloon, joten Vilho joutui lähtemään karjan kanssa sinne. Hän kuitenkin palasi sen jälkeen takaisin Halsualle.

Vilho oli Halsualle saapuessaan 17-vuotias. Naapurista löytyi pian melkein samanikäinen kaveri, Antti Kujala. Sota-aikana tanssit oli kielletty, mutta sodan päätyttyä järjestettiin tansseja ja muitakin tapahtumia, joissa Vilho oli kavereineen mukana. Kesällä 1945 Halsualla järjestettiin myös kruunuhäät, jotka kestivät kolme vuorokautta. Niissä häissä morsianta sai tanssittaa maksusta, mikä meni nuorisoseuran hyväksi. Kyseessä eivät siis olleet oikeat häät, vaan tapahtuma, joka kiersi maakunnittain siihen aikaan. Vilho veli, Voitto, löysi Halsualta vaimon itselleen ja jäi lopulta asumaan paikkakunnalle. Muiden perheenjäsenten lähtiessä takaisin Sallaan sodan jälkeen, jäi Vilho vielä vähäksi aikaa heinäntekohommiin Voitolle.

 

Oma kirjoitus
KAARLO KANTOLA, evakko

 

EVAKOSSA

Olen oikeastaan kaksinkertainen evakkolapsi, sillä talvisodan evakossa kotiväkeni oli Ylitorniolla, Ruotsin rajan pinnassa. Synnyin siellä Ylitornion Kristillisen Kansanopiston poikien veistosalissa, mikä oli tilapäisenä synnytyslaitoksena.

Lapin sodan evakkomatkaa edelsi partisaanivaara. Mummola, jossa silloin asuimme, sijaitsi Sallan Kallungin kylässä, joka oli suhteellisen lähellä Venäjän rajaa. Naapurikylässä partisaanit olivat jo käyneet, mutta ne oli pystytty torjumaan. Mummolan lehmät kävivät päivisin vajavan kilometrin päässä laitumella ja yhtenä päivänä karja tuli illaksi kotiin ilman kellokaslehmää. Isäni sattui silloin olemaan lomalla rintamalta ja lähti aseen kanssa katsomaan lehmien laidunpaikkaa. Vajavan kilometrin päästä oli löytynyt kellokaslehmän nahka ja muut jäännökset sekä venäläisiä säilykepurkkeja. Nukuimme päällysvaatteet yllämme, ikkuna auki metsän suuntaan, mikäli sattuisi tulemaan pikainen lähtö pakoon.

Evakkomatka tapahtui junalla härkävaunuissa, joissa oli lämmitystä varten kaminat. Äitini oli ottanut myös Lehmän matkaan. Kokkolan asemalla poistuttiin junasta ja äidin lehmä sattui silloin poikimaan. Äitini ei tästä häkeltynyt, vaan teki vasikasta heti kaupat jonkun lehmää tarvitsevan kanssa.

Evakkopaikkamme oli Halsuan Karvosen kylässä oleva Inkolan talo. Isäntäväki oli Einari ja Senja Tuomisto, joilla oli täysi-ikäinen poika, jonka etunimeä en muista, kaksi tytärtä Inkeri ja Taina, jotka olivat myös liki täysi-ikäisiä sekä hännän huippuna ilmeisesti iltatähtenä syntynyt vuotta minua vanhempi 5-vuotias Veikko. Talosta saimme käyttöömme nurkkakamarin. Perheemme oli silloin nelilapsinen. Isäni Väinön ja äitini, Hildan lisäksi meitä oli Rauha 9 v, Ritva 6 v, minä 4 v ja Raili 1 v. Alussa oli mukana myös mummolan väki, mutta tilan ahtauden johdosta heidän myöhempi evakkopaikka oli Lestijärvellä, metsänvartija Vistbackan perheen asuinpaikassa.

Inkolan talon väki oli ystävällisiä ihmisiä, joten perheellemme jäi hyvät muistot tuosta ajasta. Itse olin niin pieni vielä, että omat muistoni ovat muutamia yksittäisiä tapahtumia. Mieleeni jäi mm. kesällä 1945 tapahtunut täydellinen auringonpimennys, jota katselimme Inkolan pihalla savustettujen ja noettujen lasipalasten avulla. Muistan lintujen levottomuuden aluksi ja sitten pimeyden tullessa syvän hiljaisuuden.

Veikon kanssa pihalla telmiessä, kaaduin kerran pahasti loukaten käteni. Seuraavana aamuna äitini lähti käyttämään minua Kokkolassa, jossa röntgen osoitti vasemman käden ranteen murtuneen. Kipsi kädessäni sieltä palasimme illemmalla kotiin. Linja-autosta piti jäädä pois päätien varteen, josta oli muutama kilometri kävelyä Inkolaan. Äitini oli Kokkolasta lähtiessämme ostanut elämäni ensimmäiset jäätelöt ja laittanut ne mukana olleeseen alumiini hinkkiin eli pääläriin. Kun jäimme pois linja-autosta, äitini sanoi, että nyt me Kalle syömme jäätelöt avaten päälärin kanne. Jäätelöt olivat tietysti sulaneet, joten siinä tien vieressä istuen me joimme jäätelöt vuorotellen päälärin kannesta hörppien.

Surullinen tapauskin sattui, kun Inkolan talon vanhin poika kuoli sähköiskuun Kokkolassa, asentaessaan tolpassa sähköjä. Pojan ruumista säilytettiin ennen hautajaisia riihessä, jossa Senja-emäntä kävi usein näyttämässä menettämäänsä poikaa sukulaisilleen ja muille kyläläisille. Sain joskus olla mukana ja pienen pojan sisimmässäkin aistin sen syvän surun, mitä vanhemmat tunsivat poikansa menettämisestä.

Evakosta palasimme loppukesästä 1945. Mieleeni jäi poltetun Rovaniemen rauniot ja savupiiput. Rovaniemeltä matkasimme kuorma-auton lavalla Kemijärven Isokylän Jaakkolan taloon, jossa asuimme vuoden verran. Sallaan, tulevaan uuteen kirkonkylään Märkäjärvelle, palasimme elokuussa 1946. Vanha kirkonkylä oli jäänyt Neuvostoliiton puolelle. Talo. johon muutimme oli Kemiyhtiön talo, jossa isälläni oli työsyhdeasunto. Talo siirtyi omistukseemme isäni ostaessa sen jäädessään eläkkeelle 1972.

 

KAARLO KANTOLA

 

 

 

Tulosta sivu Sivun alkuun Päivitetty 02.11.2015 14:41