Etusivu Evakot-hanke Historia Evakot Halsualla Haastattelut Kuvagalleria Yhteystiedot ja palaute

Muut haastattelut

Videot tarvitsevat Adobe Flash Playerin toimiakseen, voit ladata sen täältä.

Haastattelu Maija Ali-Haapala (o.s. Salmela)
Haastattelu Hilkka Havela (o.s. Kauppinen)
Haastattelu Matti Heikkilä
Haastattelu Elsa Hietalahti
Haastattelu Maila Hotakainen, Voitto Hotakainen, Eljas Jyrkkä, Liisa Jyrkkä ja Tarmo Ruuska
Haastattelu Terttu Järvelä (o.s. Haka)
Haastattelu Tenho Kalliokoski
Haastattelu Eeva Karhulahti (o.s. Kantola)
Haastattelu Liisa Kauppinen (o.s. Hotakainen)
Haastattelu Anna ja Antti Kujala
Haastattelu Vilho Kukkola
Haastattelu Elmeri Marjusaari ja Toini Marjusaari (o.s. Lappi)
Haastattelu Rauno Marjusaari
Haastattelu Anna-Kaarina Mattila (o.s. Mastokangas)
Haastattelu Hilkka Mattila (o.s. Rutanen), myös VIDEO
Haastattelu Rauni Mattila (o.s. Koskela)
Haastattelu Kirsti Nikunen (o.s. Kalliokoski)
Haastattelu Martta Patana
Haastattelu Aapo Råman
Haastattelu Jouko Simoinen
Haastattelu Jouko Simoinen, Veikko Venetjoki ja Matti Heikkilä
Haastattelu Veikko Venetjoki (Veikko Vilhonpoika Venetjoki)

MAIJA ALI-HAAPALA (O.S. SALMELA)
22.2.2011

 

Alli Salmela ja Pauli Kesälahti

Pauli Kesälahti tuli siskonsa Lillin ja äitinsä kanssa Halsualle Sallan evakkoina ja heidät majoitettiin Halsualle Jalmari Kujalan porstukamariin. Pauli oli sotilas, joten hän kävi hyvin harvoin Kujalassa. Kerran Pauli pääsi lomalle ja silloin Halsuan nuorisoseurantalolla oli ollut pimiät tanssit. Alli Kesälahti, silloinen Salmela, oli kertonut, että ollessaan seurantalolla tansseissa oli ovi auennut ja komea mies tullut sisään. Alli oli todennut tyttökaverilleen, että siinä on minun tuleva mieheni ja niin siinä lopulta kävikin. Alli ja Pauli avioituivat ja häät pidettiin nuorisoseurantalolla kaksipäiväisinä, mikä oli tuohon aikaan tapana. Allin ja Paulin häät olivat hyvin vaatimattomat; tanssittiin polskaa ja purppuria. Joku oli kysynyt Allin isältä, Yrjö Salmelalta, millainen Sallan evakkovävy on. Yrjö oli vastannut tähän, että kyllä se ihan kunnon mies on, ”sillä on liivekhet.” Housut eivät olleet koko ajan putoamaisillaan, kun oli liivekhet. Alli ja Pauli muuttivat Allin vanhempien, Vilman ja Yrjön, vintille tienpuolimmaiseen kamariin. Allin sisar ja äiti menivät järvenpuolimmaiseen kamariin. Alli synnytti tyttären Vetelin sairaalassa. Allin sisar Aura, joka opiskeli Helsingissä kätilöopistolla, oli Halsualla lomalla. Aura ja Halsuan kätilö lähtivät yhdessä viemään Allia synnyttämään Vetelin sairaalaan, koska kyseessä oli kriittinen tapaus. Tyttö hätäkastettiin Tuula Marjataksi, mutta hän kuoli parin päivän päästä.

Tämän jälkeen Alli ja Pauli sekä Paulin sisar ja äiti muuttivat Sallan Kelloselkään. Alli oli saanut kotoaan perinnöksi punaisen lehmän, Punikin, joka vietiin myös Sallaan. Sallassa Alli oli ikävissään, koska elämä siellä oli erilaista. Kelloselässä heinät niitettiin nevoilta, eikä viljellyiltä pelloilta, niin kuin Halsualla. Karhujen pelottamiseksi jouduttiin polttamaan nuotioita, jotta heinät saatiin kerättyä.

Kerran Alli soitti Sallasta sisarelleen Anja Niemelle, joka oli kampaaja, että täällä olisi pitkä rivi naisia odottamassa, että kampaaja antaisi permanentin. Niinpä Anja oli lähtenyt höyrypannunsa kanssa junalla Sallaan. Hän oli odottanut koneensa kanssa Rovaniemen asemalla ja lähtenyt sitten jatkamaan Kemijärvelle ja Sallaan. Lähdettyään asemalta hän oli huomannut, että höyrypannu jäi. Ei muuta kuin takaisin asemalle hakemaan höyrypannua.

Olot olivat Sallassa ankeat ja Alli ikävöi Sallassa. Pauli opiskeli Allin kehotuksesta poliisiksi, koska Allin isä oli ollut poliisi. Paulin ensimmäinen työpaikka oli Rovaniemellä, mutta se oli lyhytaikainen. Sieltä he muuttivat Kemijärvelle, jonne perhe rakensi oman talon. Perheeseen syntyi kolme poikaa, jotka muuttivat lopulta asumaan Etelä-Suomeen. Alli ja Pauli ovat sittemmin molemmat kuolleet.

 

Oulin perheen kohtalo Halsuan Kanasessa

Veikko Oulin perhe asui Kanasessa. Perheen isä kuoli ensin ja äiti jäi asumaan neljän tyttären, Oilin, Marjan, Toinin ja Lean, kanssa. Eräänä iltana myös äiti tunsi elämänsä päättyvän ja hän opasti alakouluikäisiä tyttäriään toimimaan oikein. Äiti neuvoi, että hänen kuoltuaan kasvoille pitää asettaa nenäliina ja ikkuna pitää avata. Koska oli yö, äiti neuvoi tyttöjä pysymään kotona aamuun saakka ja vasta päivän valjettua lähteä hakemaan naapurista apua. Äidin kuoltua tytöt pääsivät kasvattilapsiksi Halsuan Kaihiaojalle isänsä sisarelle ja tämän miehelle, Martta ja Väinö Kauppiselle, joilla ei ollut omia lapsia. Veikko Ouli ja hänen sisarensa Martta Kauppinen olivat syntyisin Harlusta.

 

Sota-aika Halsualla

Sota-aikana oli ollut kauheaa. Kaino Salmelan kotona, Filemon Kauppisella, oli kahvila, jossa liikkui paljon väkeä. Kahvila oli keskuspaikka, jonne tultiin juomaan pilsneriä ja polttamaan tupakkaa. Sodan käyneet miehet olivat hermona, mikä aiheutti levottomuutta. Mitään järisyttävää ei koskaan tapahtunut, mutta Filemon joutui usein panemaan väkeä järjestykseen. Evakoita oli kylällä lähes joka talossa, mutta heillä ei ollut työtä ja suurin osa oli lähtenyt takaisin kotialueilleen.

 

HILKKA HAVELA (O.S. KAUPPINEN)
17.5.2011

 

Lottana

Hilkka Kauppinen toimi ensin pikkulottana ja myöhemmin lottana kirjaamassa ylös siirtolaisten tietoja. Hän ja muut pikkulotat sekä lotat tekivät sen, mitä määrättiin. Vastuu työstä oli kunnan johtomiehillä, joita sota-aikana olivat kunnallislautakunnan esimies Ilmari Kujala, Hannes Kauppinen, Eino E. Hotakainen ja Sanfred Marjusaari. Nämä miehet hoitivat kaikki kunnan asiat.

 

Siirtolaisten saapuminen

Siirtolaiset tulivat Halsualle keskellä yötä kuorma-autoilla vuonna 1944. He viipyivät ainakin vuoteen 1945 saakka. Havela muisteli, että Sallan siirtolaiset otettiin hyvin vastaan ja heidän hätänsä ymmärrettiin. Halsuan taloissa oli jo ennestään paljon väkeä ja vähän huoneita, mutta siitä huolimatta siirtolaisillekin löytyi aina tilaa. Myös halsualaiset nuoret suhtautuivat siirtolaisiin hyvin. Nuoret kulkivat heti samoissa porukoissa. Halsualaiset tytöt katselivat siirtolaispoikia ja päinvastoin, kuten myös halsualaiset pojat siirtolaistyttöjä ja tietenkin päinvastoin. Vähän flirttailtiin ja kuljettiin ”pimeissä tansseissa”, joita pidettiin esimerkiksi seurantalolla. Oli hauskaa, kun oli paljon väkeä.

 

Kirkonkylän siirtolaisista

Halsuan kirkonkylällä asui esimerkiksi Salmijärven perhe, joka oli sijoitettu Onni ja Suoma Kauppisen taloon. Kauppisilla oli jo ennestäänkin viisi lasta ja vain kolme huonetta, mutta siirtolaisille tehtiin tilaa siirtämällä omat lapset nukkumaan tupaan. Näin toinen päätykamareista, jossa lapset olivat nukkuneet, saatiin evakoiden käyttöön. Evakkoperheeseen kuuluivat vanhemmat Onni ja Tyyne sekä lapset Matti, Annikki ja Kyllikki. Perheellä ei ollut karjaa mukanaan, kuten ei myöskään muilla Kirkonkylällä asuneilla siirtolaisilla.

Sallasta tulleita siirtolaisia asui myös Kauppisen Ylitalossa sekä Vilho ja Iida Venetjoen talossa. Näissäkään taloissa ei ollut enempää kuin kolme huonetta. Amalia-tummun mökissä, Vilho ja Iida Venetjoen talon pihalla, asui siirtolaispariskunta vuosina 1944-45.

 

Vierailu Sallassa

Havelat kävivät kesällä 1955 Sallassa, jolloin he vierailivat muun muassa Liisa Vaaralan perheen luona. Vaaralat asuivat Halsualla evakossa ollessaan nykyisen Jarmixin paikalla olleessa Veikko ja Aune Kauppisen talossa, jossa oli paljon huoneita. Sallassa Havelat tapasivat myös Tyyne Vaaralan. Lisäksi he vierailivat Bertta Heikkilällä, joka oli kotoisin Halsualta ja avioitunut Sallaan.

 

MATTI HEIKKILÄ
26.9.2011

 

Siirtolaiset ja elämä Halsualla

Halsualainen Bertta Heikkilä avioitui sallalaisen Hille Kantolan kanssa. Bertta oli Alarik Heikkilän tytär Halsuan kirkonkylältä. Kantolat olivat siirtolaisina Aune Meriläisellä Halsuan kirkonkylällä. Sota loppui, ja Bertta ja Hille muuttivat Sallaan, jossa asuivat Sallan kirkonkylällä. Perheeseen syntyi neljä lasta. Sekä Bertta että Hille Kantola ovat molemmat kuolleet.

Alarik Heikkilän talossa Halsuan Kauppisessa asui sallalainen perhe. Perhe asui kahdessa kamarissa, joihin tehtiin varta vasten eteisestä oma sisäänkäynti. Perhe kuitenkin käytti talonväen kanssa samaa hellaa keittämiseen, mikä vaati molemmilta osaspuolilta yhteishenkeä.

Kanasen Hietalassa poltettiin sota-aikana hiilimiiluja. Toivolan Alina ja hänen miehensä olivat hiilimiiluilla töissä. Alinan mies kuoli hiilimiiluilla työskennellessään. Alina Toivola asui myöhemmin muun muassa Matti Heikkilän vanhoissa huoneissa kirkolla.

 

ELSA HIETALAHTI
16.8.2011

 

Niilo Kujalan vierailu Halsualla

Sota-ajan jälkeen Hietalahdesta ei ole pidetty paljoakaan yhteyttä Sallaan. Kerran Voitto Tolppanen oli menossa Sallaan kyläilemään ja Martti Hietalahti lähti hänen mukaansa etsimään heillä olleita siirtolaisia. Voitto Tolppanen onnistui löytämään reissulla Niilo Kujalan, jonka Martti oli tavannut. Siitä lähtien on vierailtu puolin ja toisin.

Kesällä 2011 Niilo Kujala vieraili Elsa Hietalahdella. Niilo on Heino Mattilan ja Edita Kauppisen isoserkku. Halsualla käydessään hän oli tavannut myös Maire Hotakaisen, Editan tyttären. Sota-aikana Kujala oli ollut Hietalahden Isossatuvassa Viljo Hietalahdella evakossa. Niilo Kujala muistaa hyvin sota-ajan tapahtumia Halsualta, jolloin hän oli ollut 10-vuotias.

Edellisellä kerralla, kun Kujalat vierailivat Halsualla, halusivat he käydä Halsuan kirkossa. Kirkon edessä Niilo Kujala oli tokaissut: ”Tuo ei ole se vanha puupoika”. Martti ja Elsa olivat väittäneet, että tämä se on aina ollut. Niilo oli sanonut: ”Tuo on mikä lie herrasmies”. Lopulta oli käyty vanhassa puuhaudassa ja sieltä Niilo oli löytänyt alkuperäisen puupojan. Elsa oli myöhemmin kysynyt asiasta kirkkoherra Heikkiseltä, joka oli todennut, että puupoika on vaihdettu ja vanha on käynyt Ruotsissakin matkalla.

 

MAILA HOTAKAINEN (O.S. JYRKKÄ), VOITTO HOTAKAINEN, LIISA JYRKKÄ JA TARMO RUUSKA
22.3.2011

 

Halsuan Ylikylässä asuneet evakot

Sallalainen Hanna Tervo asui Aholla. Senja ja Hannes Kauppisella Tofferissa Ylitalossa taas asui vanhempi pariskunta, jonka oli alunperin pitänyt tulla Elias Jyrkälle, mutta talossa asui ajoittain jo kaksi perhettä, parhaimmillaan 17 henkilöä. Yrjö Hotakaisella asui pariskunta, jolla ei ollut lapsia: Maija ja Onni Tikkanen. Vellamo ja Otto Hotakaisella asui Kaisa Maria ja Jalmari Tervon perhe Sallasta. Perheeseen kuuluivat Maija ja Heikki sekä Kaisa Marian poika Sauli Anttila. Jyrkän sisarukset olivat heidän kanssaan päivittäin tekemisissä. Aarne Vaarala oli sallalaisia ja hän oli naimisissa Tyyne Björbackan kanssa. Vaaralat asuivat Rauha Mynttisellä. Heillä oli Topi-niminen poika. Malmit asuivat Oskarin Pikkutuvassa. Eeva Malmi avioitui Lauri Jyrkän kanssa. Sulo Karvosella asui Anni Salmijärvi perheineen. Perheen isä oli kuollut. Lasten nimet olivat Eero, Leo, Armas ja Otto, joka oli sodassa. Leo kävi tupakilla Jyrkällä. Lisäksi Hilta ja Jussi Jyrkällä Aatsingilla asui perhe, jonka emännän nimi oli Hilja. Lapset olivat Annikki ja Pentti. Heillä ei ollut karjaa. Lehmiä paimennettiin yleensä Uudella-Aholla metsässä.

 

Sallalaiset ja elämä Ylikylässä

Sallalaisten tulopäivä muistettiin hyvin; Viola, Asta, Liisa ja Terttu olivat olleet marjassa sillä aikaa, kun he olivat tulleet. Tervon Heikki kurkisteli tallin nurkalta, kun akkalauma tuli kotiin. Tiedettiin, että siirtolaiset tulevat ja siirtolaisia odotettiin kovin. Sallalaisia kuljettava kuorma-auto oli ollut parkissa KPO:n kurvissa. Hannes Kauppinen oli järjestänyt siirtolaiset Ylikylän taloihin ja huolehtinut asioista. Tarmo Ruuska muisteli, että Toivo Uusiaho toi heille siirtolaiset sunnuntaipäivänä. Tarmo istui ovenpielessä sängyssä. Toivo tuli ensin sisälle, sitten tuli Iida Mattila, sitten Anja, Anneli ja lopuksi Mattilan nuorin poika Kauko. Ruuskan mukaan se oli ihmeellistä, kun oli niin paljon sikiöitä. Yksi ilta oltiin vain katseltu toisia ja seuraavana päivänä oltiin oltu jo samaa porukkaa. Sitten siellä hypättiin ja rusteltiin.

Tarmo Ruuskan Ritva-sisar oli muistellut, että heidän äitinsä Kerttu oli tiedottanut, että ei pääse hakemaan siirtolaisia jakopaikalta, sillä hänellä on sylilapsi. Perheen tuloon oli vain vähän aikaa varustautua. Ruuskan sisarukset ovat olleet paljon yhteyksissä siirtolaislapsiin, jotka olivat heillä – melkein enemmän kuin omiin sisaruksiin. Ruuskan lapset ja sallalaiset Mattilan lapset olivat lähes samanikäisiä, joten heistä tuli heti kavereita. Yhtään pahaa sanaa ei sanottu koko aikana toisille, oltiin heti samalla aaltopituudella. Siirtolaiset eivät osallistuneet talon töihin. Ahonperällä karjaa oli vain Uudenahon siirtolaisilla, joilta oli Hanna-niminen siirtolaistyttö paimentamassa lehmiä metsissä ja nevoilla. Nuoret lapset joutuivat aina paimentamaan lehmät.

Sota-aikana eräs pariskunta muutti Kokkolasta Jyrkälle, Viljami ja Vilma. Viljami oli suutari ja hänellä oli radio, joka tuotiin Jyrkälle. Radio oli siihen aikaan harvinaisuus, joten koko kylän väki kokoontui yhdessä kuuntelemaan erityisesti Tiltun juttuja. Se oli suosittu radio-ohjelma sota-aikana. Talon takkaan laitettiin tuli ja joskus emännällä oli tapana sanoa vieraille: ”pankaa pelti kiinni ko lähettä”. Illat saattoivat nimittäin venyä pitkiksi.

Erään kerran Tervon Maija oli saanut Hotakaisen Vellamolta villoja. Kaisa Maria, Maijan äiti, oli kehrännyt ja tikannut villasta valkoiset puolisukat Maijalle. Maijalla oli myös puumonot. Hän oli tullut esittelemään Jyrkälle uusia sukkiaan ja tanssinut ympäri tupaa Mantsurian kukkuloita ja esitellyt Jyrkän Jussille sukkiaan. Harvoin tapaa niin onnellista ihmistä kuin Tervon Maija. Jyrkän tytöt, Maila ja Liisa, olivat usein Vellamolla kylässä ja katsoivat samalla Vellamon omien lasten perään, kun tämä oli navetassa. Kerran Tervon Maija paistoi hellalla lättyjä ja Heikki meinasi siepata takaa lätyn, mutta Maija ei antanut, jolloin Heikki heitti puukolla Maijaa selkään. Heikki tuimistui, kun ei saanut lättyjä. Mitenkään ei silloin käynyt, mutta luonne oli erilaista, tulisempaa.

Sallalaiset tekivät veritaikinaa sekä kampanisuja. Halsualla ollessaan sallalaiset joutuivat kuitenkin suurimmaksi osaksi tekemään samanlaisia ruokia kuin paikallisetkin. Ruuskalla siirtolaisperhe ja oma väki söi samaa ruokaa, samassa pöydässä, joten maito meni kahden perheen tarpeisiin, osa meijeriinkin. Joskus Mattilan perhe ruokaili myös erikseen, sillä kamarissa, jossa he asuivat, oli myös osa hellaa. Ruuskan ja Mattilan perheiden isien ollessa sodassa naiset Iida ja Kerttu vastasivat taloudesta. Siirtolaispojat olivat samoissa klupusakeissa, käytiin ongella ja muuta. He puhuivat tammukoista, joista ei täällä tiedetty silloin mitään. 9. päivä heinäkuuta vuonna 1945 pojat olivat olleet uimassa, kun auringonpimennys oli tullut. Tällöin Leo Salmijärvi savusti lasinpalasia, joiden lävitse katsottiin aurinkoa. Poikien harrastuksena oli myös käydä hyppimässä Ruuskalla sillankorvassa olleesta lumiaidoista tehdystä hyppyristä. Eljas Jyrkän, Sanni Jyrkän ja Pirkko Jyrkän kanssa oli koulussa Matalasta tuvasta kaksi poikaa sekä joku Törmänen. Toisen pojan nimi oli Seppo. Talvisodan syttymispäivänä Halsualla nähtiin pieni kaksitasoinen lentokone lentämässä, joka oli ollut siviilikone. Neuvostoliittolainen pommikone yritti löytää sota-aikana eräänä laskiaisena Kokkolan ja tuo pommikone nähtiin myös Ylikylässä. Sitten alkoi näkyä valkeaa taivaanrannassa. Lapset vetivät reen kiireesti pois mäestä, sillä takareellä oltiin laskemassa mäkeä. Lapset juoksivat rääkyen Uudelleaholle ihmettelemään, mitä oli tapahtumassa.

 

Mattilat

Hilkka Määttälä (ent. Mattila) toi perheen lehmät Sallasta Halsualle. Hilkan veli Olavi oli tullut hevosella Sallasta. Matkalla eräällä sillalla oli ollut kyltti: ”jos pysähtyy, niin ammutaan”. Kaikki sillat oli miinoitettu. Molemmilla meni toista viikkoa matkalla. Olavi kertoi tulleensa ennen Hilkkaa. Osan matkasta molemmat olivat tulleet junalla. Mattilan perheen pojista Martti oli kaatunut sodassa ennen kuin perhe lähti Sallasta. Mattilan perheen lehmät olivat Ruuskalla navetassa. Lehmät olivat valkoisia. Sitä, lähtivätkö lehmät takaisin Sallaan, ei kukaan muista. Lehmien maitoa ei kuitenkaan laitettu meijeriin. Hilkka Määttälä toimi rajavartiostolla emäntänä, jossa hän tapasi miehensä. Molemmat tekivät sitä työtä eläkeikään saakka. Hilkan mies kuoli marjamatkalla suolle.

Olavi Mattila lähti Tarmo Ruuskan kanssa hakkuille. Joka maanantai hiihdettiin 12 kilometriä Loukkukoskelle hakkaamaan hiilipuita ja joka lauantai hiihdettiin pois. Olavi laittoi sahan kuntoon ja aamulla oli tuntunut, että kaikki puut olivat lahoja. Suurista haavoista katkottiin kaksimetrisiä puita. Sodan jälkeen Olavi Mattila lähti opiskelemaan ja valmistui opettajaksi. Hän on ollut opettajana eläkeikään saakka ja kulki Rovaniemellä. Olavi on ollut Sallassa myös kunnallisvaltuutettu ja osallistunut yhteiskunnalliseen elämään. Hän on neuvotellut muun muassa Neuvostoliiton kanssa aikoinaan rajanylityspaikasta Sallassa. Olavi Mattilan nimen mainitessa Sallassa sai usein parempaa palvelua liikkeissä.

Anja Mattilalla oli puolisoineen kauppa ja heidän tyttärensä on ollut Englannissa suurlähettiläänä.

Mattilat ovat pitäneet yhteyttä Ruuskan sisaruksiin siitä lähtien, kun lähtivät Halsualta. Vierailuja on tehty puolin ja toisin.

 

TERTTU JÄRVELÄ (O.S. HAKA)
27.9.2011

 

Halsualla asuneita evakoita

Otontuvassa Otto Venetjoella Halsuan Venetjoen Tiilisaaressa asuivat sallalaiset veljekset Oiva ja Oswald Vaarala sekä heidän sisarensa Ritva. Samaa väkeä oli myös Hilda Vaarala, joka vei perheen lehmät tanhuaa pitkin kytömaalle päin metsään Santeri Hakan talon ohi. Hilda lauleli mennessään ja sitä Hakan lapset kuuntelivat. Hildaa sanottiin aina Hildaksi D-kirjaimella, vaikka halsualaisittainhan se olisi ollut Hilta. Kaikilla sallalaisilla oli mukanaan kylässä lehmiä, jotka oli tuotu ajamalla Kokkolasta asemalta. Hildalla oli iso lehmikarja, jota hän paimensi. Otto Venetjoella asui aina vuokralaisia. Myös Sylvi ja Valte Joki asuivat Otontuvassa/Edustuvassa. Heidän muutettuaan asumaan Meriläiseen, tilalle muuttivat Aune ja Hannes Mastokangas. Terttu oli usein kylässä Otontuvassa; ensin leikkimässä Eila Joen kanssa ja myöhemmin Eero Mastokankaan kanssa. Kun kello ei ollut vielä tuttu, hyvä kotiinlähtömerkki oli se, kun Hannes otti pyssyn seinältä ja alkoi öljytä sitä. Silloin Terttu lähti. Kaikenlaiset aseet pelottivat, kun kotona Hakalla ei ollut pyssyjä, eikä isä metsästänyt.

Jukka Kauppisen talossa Venetjoen Keskisellä asui myös Vaaraloita. He olivat Otontuvan Vaaralalaisten sukulaisia, mutta ”tavallisia" ihmisiä. Vaaralalaiset olivat fiksua väkeä, mutta erityisesti Otontuvan Vaaralalaiset olivat koulutettua porukkaa ja tavallista väkeä ”parempia”. Vaaralan Ritva oli oikein kaunis tyttö. Jukantuvan Vaaralalaisten perheessä oli myös Aira-niminen tyttö. Lisäksi oli yksi tyttö, jolla ei ollut lainkaan nenää, mutta hän sai myöhemmin tekonenän.

Matintuvassa Matti Mastokankaalla asui Selopin väkeä. He olivat vähän erikoisia ja perheen pojat tekivät, mitä sattui. Toiset lapset kävivät esimerkiksi tunkion reunalla ihmettelemässä ulosteita, joissa kiemurteli matoja. Selopin väki myös kuivasi lihaa tikapuilla ulkona. Selopilla oli myös vanhempia poikia. Perhe asui pienessä pihanpuoleisessa perikamarissa ja joutui kulkemaan aina koko tuvan läpi. Matintuvan Fiina oli erittäin tarkka ja jälkeenpäin on mietitty, miten Fiina kesti evakoiden asumisen heillä. Hän oli hyvin tarkka erityisesti siivouksesta. Terttu Järvelä kävi siivoamassa Fiinalla ja silloin piti pestä tarkasti vuorilaudatkin. Fiinan esiliinoissa meni olkaimet ristiin ja niissä oli röyhelöt, jotka piti silittää tarkasti. Puhtaisiin esiliinoihin silitettiin myös silityssauma eteen, jotta näki, että ne on silitetty. Aina, kun Matin tytöt olivat tulossa perheineen kylään, tuvan foorilaudatkin seinissä piti pestä, vaikka ne olisivat olleet aivan puhaat. Fiina oli hyvin arvokas ihminen.

Karjalan siirtolaisia Halsualla olivat Sahrmannit, jotka asuivat Perttilässä Arvo ja Tyyne Venetjoella. Sahrmannit olivat fiiniä porukkaa ja perheen pojat näyttivät ihan Lasse Pöystiltä kulkiessaan golffareissaan. Jukan tuvassa Jukka Kauppisella asuivat Pussiset. Perheeseen kuuluivat vanhemmat Heikki ja Maija sekä lapset Lea, Sirkka ja Unto. Sirkka oli jo aikuinen tytär ja hän oli ollut välillä maailmallakin. Myös Unto oli vanhempi, mutta Lea kävi vielä koulua. Terttu kävi lapsena paljon kylässä Lean luona. Mieleen on jäänyt, kuinka Maija oli käskenyt mennä hakemaan puita, mutta Sirkka oli sanonut, että hän vielä tämän silmukan neuloo ja oli jatkanut neulomista vielä kauan. Sellaista ei olisi voinut Tertun kotona tehdä. Sirkka oli laiskan sitkeä, samoin Unto, mutta Lea puolestaan teki ahkerasti kotitöitä. Lea oli hyvä laulamaan ja Jukantuvan hyysikästä kuului usein Lean laulamana: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Pussisen Maija oli pieni ihminen ja vähän pyöreä sekä hyvä kokki ja pyöri usein hellan vierellä Lean auttaessa häntä. Siellä sai hyvää ruokaa.

Heinosen Lainan väki asui talossaan Isollaraumalla, joen kirkonkylän puolella. Kesällä sinne oli helppo mennä porrasta/kiviä pitkin. Siellä Terttu kävi usein kyläilemässä Sirkalla, joka oli samanikäinen. Heinosen tupa oli aika pieni, siinä oli vain tupa ja kamari, vaikka omaakin väkeä oli paljon. Sielläkin asui hetken aikaa evakoita, mutta he eivät ole jääneet Tertun mieleen. Myös Ketolassa asui Kursuja.

 

Halsualta Sallaan

Tertun äidin, Naimi Hakan, sisar eli Tertun täti Iso-Möttösen Esteri avioitui sallalaisen Ossi Kantolan kanssa. He muuttivat Sallaan asumaan, mutta Esterin veljet kävivät hakemassa hänet takaisin Kanaseen, koska Sallassa oli kurjat olot. Esterin tytär on Marjatta Särs.

Sulo Hakan tytär Helli, joka oli Tertun serkku, avioitui myöskin Sallaan. Hellin puoliso oli sallalainen Viljo Salmela, jonka kotiväki oli evakossa Kalliokosken Mäkelässä. Helli oli tuohon aikaan piikana Viljami Kalliokoskella Isossatuvassa.

 

Muistoja lapsuudesta

Tertun vanhemmat Santeri ja Naimi Haka muuttivat omaan taloon noin vuonna 1934. Terttu oli täyttänyt silloin kaksi vuotta. Terttu Järvelä muistaa istuneensa Jaakonkankaalla tien toisella puolella, ladon seinän vieressä Sinikan, joka oli syntynyt talvella, maatessa pärekopassa. Oli syksy ja Naimi oli Oton ja Lyytin apuna kuokkimassa perunaa Oton pellolla, joka oli myllyn vieressä. Terttu muisti pelänneensä joutuessaan vahtimaan Sinikkaa kopassa aikuisten ollessa kaukana, koska liikkua ei saanut. Santerin tupa oli lasten mielestä kovin nätti uutena. Tielle päin oli ikkuna, kauniit verhot ja siitä näkyi Naimi-äidin riippuva kukka, mahdollisesti unelma. Ikkunasta näki, kun Heinolan tytöt Eira Huotari (os. Marjusaari) ja Alli Känsäkoski (os. Marjusaari) veivät lehmiä metsään. Takaisin tullessaan tytöt toivat Sinikalle ja Tertulle ”helmiä”, joilla tarkoitettiin joesta poimittuja ulpukoita ja niistä sidottuja kaulanauhoja. Sinikka ja Terttu istuivat usein lapsille tehdyssä keinussa, joka oli talon päädyssä, tien vieressä. Siitä näki tielle ja myllylle. Terttu Haka muisteli, kuinka mukava oli aamulla herätä Sinikan kanssa, kun sängystä näki piirongin päälle. Siellä oli peilin vierellä odottamassa kaksi kaunista kesämekkoa, jotka Naimi-äiti oli ostanut Marttojen myyjäisistä. Naimi Haka oli liittynyt Meriläisen Marttoihin ja oli voittanut perunankuorintakilpailut. Naimi olikin nopea kuorimaan perunoita. Myös Aune Mastokangas ja Sylvi Joki olivat liittyneet Marttoihin.

 

Lappalaiset

Meriläisen koulun oppilaslistoilta nimi Leo Lappalainen oli tuttu Terttu Hakalle. Hänen mielessään oli myös nimi Lenni Lappalainen, joka oli samaan aikaan Tertun kanssa koulussa.

 

Elämä Halsualla

Sylvi Joki oli Otto Venetjoella ollessaan kraatarina. Hän oli oikein taitava ompelija ja teki kauniita pukuja. Kun Sylvi silitti ompeluksiaan, silitti myös hänen tyttärensä Eila nuken vaatteita pienellä leikkisilitysraudalla. Terttu olisi halunnut samanlaisen silitysraudan.

Terttu Järvelä ja Jaakko Mastokangas muistelivat osallistuneensa samoihin koulun hiihtokilpailuihin, jotka järjestettiin Halsuan Kanalan kylällä sodan jälkeen. Tertun isä, Santeri Haka, oli tehnyt itse sukset Tertulle, joita oli pidetty ulkona seinän kolossa, jotta kärjet kääntyisivät. Hiihtokilpailua varten oli ommeltu Tertulle kokonainen housupuku ja housut olivat Tertun ensimmäiset pitkät housut. Asun oli ommellut Meriläisestä Kallen Maija (Mattila). Kangas oli saatu suoraan tehtaalta vaihtamalla se kerättyihin lumppuihin. Isä tervasi sukset ja Terttu lähti aamulla, vielä pimeän aikaan, hiihtämään Kanaseen. Kalliokoskelta meni suora latu Marjusaarelle, josta Terttu oli hiihtänyt tien viertä Kanaseen. Hän ehti kilpailuihin, mutta matka oli ollut niin pitkä ja rasittava, että varsinaisessa hiihtokilpailuissa hän jäi toiseksi viimeiseksi. Pitkissä nousuissa häneltä loppuivat voimat, mutta kilpailun jälkeen hän oli todennut, että häntä oli ruvennut pistämään. Kilpailuissa sai syödä hernekeittoa. Kilpailun jälkeen Terttu jäi yöksi Kanaseen mummolaan, äitinsä kotiin, ja hiihti seuraavana aamuna kotiin. Silloin hän ei enää ehtinyt kouluun. Jaakko Mastokangas oli viety kyseisiin kilpailuihin hevosella.

Pula-aikana oli pulaa kaikesta. Santeri oli ostanut ensimmäisen niittokoneen, Deemionin, jota piti varjella tarkasti. Siihen aikaan Santeri Haka vuokrasi eli arenteerasi peltoja niitettäväksi. Kalliokosken takana Teerinevalla käytiin monesti tekemässä heinää. Niityt olivat kivisiä ja tiet huonokulkuisia. Myös Isoltanevalta tehtiin heinää. Sinikka ja Terttu haravoivat, sillä äiti jäi kotiin hoitamaan pienempiä lapsia. Kerran eväät ja maitopullo oli laitettu kylmään kiven koloon. Santeri lähti hakemaan pulloa ja palasi takaisin vain puusta vuoltu pullon tulppa mukanaan. Pullo oli nimittäin juuttunut kiven koloon ja jäänyt sinne. Kumisaappaita ei ollut ja nevaniityillä käveltiin tennarit jalassa. Tennarit kastuivat ja hiersivät jalkoja.

Naimi Haka seurasi, milloin Otto Venetjoki lähti nevanmarjaan ja pisti usein Tertun Oton kaveriksi. Otto käveli niin lujaa, että Tertun oli vaikea pysyä mukana. Kotiin palatessa myös ämpäri painoi paljon, eikä Otto jäänyt koskaan odottamaan tai auttanut, piti vain omaa tahtiaan. Otto oli kova kiroamaan ja piti kovaa komentoa Reipas-nimiselle ruunalle, joka pelkäsi Ottoa. Kotona Hakalla ei kiroiltu ja lapset vähän ihmettelivät, mitä se Otto puhuu. Santeri-isä oli todennut, että sillä on saatavia Perkjärveltä. Tertun ollessa isompi oli ollut mielenkiintoista kuunnella, kun toisella puolella taloa omalla pellollaan Otto oli kiroillut peltotöissä hevoselleen ja talon toisella puolella omalla pellollaan haravakonetta ajanut Viljami Kalliokoski oli veisannut virsiä.

Vanhanpaikkalaisten omistama mylly ja saha olivat Hakan talon lähellä. Siellä kävi paljon ihmisiä sahauttamassa lautoja ja myllyttämässä jauhoja. Myös Hakan pyykit käytiin pesemässä jokirannassa. Usein Vanhanpaikan Milja Joki tuli myllyn kautta käymään Hakalla. Hän toi vyölinän helmassa kuivia lastuja sahalta ja tiputti ne hellan eteen lattialle. Se oli merkki. Naimi Haka sulatti nopeasti riehtiläpannussa voita ja kaatoi sen viilikuppiin, jossa hän sekoitti siihen jauhoja, kardemummaa ja soodaa. Taikina paistui uunissa riehtiläpannussa kahvia keitettäessä. Naimi teki monesti samaa kakkua, kuten myös keekiä, kun lapset tulivat koulusta. Se tuoksui jo kaukaa hyvältä.

Kyläläiset kulkivat Jaakonkankaalta, Santerin talolta, suoraan joen yli Vanhallepaikalle. Sieltä meni suoraan polut Muuraiskankaalle ja Heinolaan. Usein vilja oli niin korkea, ettei polulla kävelijöitä näkynyt lainkaan.

Antti ja Tekla Marjusaarella Heinolassa kokoonnuttiin usein pyhisin. Alli Marjusaari piti maatalouskerhoa ja värkkäsi lasten kanssa. Siellä pelattiin erilaisia pelejä, kuten esimerkiksi avaimen piilotusta. Antti ja Tekla vetääntyivät kamariin nukkumaan, että saatiin olla rauhassa. Talon väestä ainakin Mauri, Alli, Eira, Elmeri ja Elvi osallistuivat peleihin ja touhusivat lasten mukana. Alli oli myös kova järjestämään kerhojuhlia. Eräässä juhlassa esiintyi korvikelehmä ja karjakko. Joku naamioitiin lehmäksi ja toinen pukeutui karjakoksi. Lehmä potki kovin lypsämään tullutta karjakkoa. Toinen Allin ideoima ohjelmanumero oli opettaja ja harmoni. Rivi lapsia istui penkillä peiton alla rivissä niin, että vain paljaat varpaat jäivät näkyville. Niitä sitten tuli ”opettaja” painelemaan. Näihin kerhojuhliin osallistui aina myös aikuista väkeä ja hauskaa oli. Kokonaisia näytelmiäkin esitettiin.

Heinolan talon edessä kasvatettiin tomaatteja laatikoissa. Terttu ja Helena Rautiola (os. Mastokangas) olivat ihailleet kovin tomaatteja ja miettivät, kuinka makeilta ne oikein maistuisivat. Kerran tomaatit olivat olleet niin punaisia, että Alli oli antanut molemmille tytöille omat tomaatit. Tyttöjä oli jännittänyt niin, että he olivat haukanneet tomaatteja vasta tielle päästyään. Pettymys olikin ollut ankara, kun tomaatit eivät olleetkaan makeita, vaan maistuivat kuin märännyt peruna.

Heinolassa asui sota-aikana Kokkolasta kotoisin ollut Leena (Heikkilä). Leena oli saanut postipaketin, jota sitten avasi kylän postitalon, Matti Mastokankaan talon, portailla. Laatikossa oli ollut appelsiineja. Leena oli tottuneesti heti kuorinut appelsiinin ja syönyt sen. Terttu ei silloin tiennyt, miltä appelsiini maistuu ja häntä oli harmittanut, ettei Leena antanut hänelle edes kuoria. Ne kun olivat niin kauniin keltaiset.

Jukantuvan Tyynen sisar Toini Linden (os. Kauppinen) sairasti kotonaan keuhkotautia, johon hän lopulta kuoli. Siihen aikaan oli tapana, että loppuämpärit, perunankuoret ja tiskivedet ja muut pesuvedet paiskattiin suoraan talon taakse, josta ne sitten kesäksi siivottiin pois. Kesällä kaikkien Tiilisaaren talojen takana oli oikein kauniit syreeniaidat, nurmikot ja marjapensaat. Siellä talon takana jäätyneessä kasassa oli ollut appelsiinin kuoria, joita Sinikka ja Terttu ja Kaarinakin olivat sitten käyneet poimimassa. Oton Lyyti oli tullut ajamaan tyttöjä pois, etteivät saa keuhkotautia. Kukaan heistä ei kuitenkaan sairastunut.

Tiilisaaressa maassa oli hyvää sinistä savea. Terttu ja Sinikka kaivoivat savea maasta, tekivät siitä kuopan katolla savileipiä ja sitten oikeasti söivät ne. Heidän äitinsä kielsi semmoisen. Ehkä siihen aikaan oli puute jostakin hivenaineesta, jota savessa sitten oli.

Lyyti (Lyydia Venetjoki) täytti 50 vuotta. Ainoaksi lahjakseen hän oli toivonut nukkea, koska hänellä ei ollut omaa lasta. Helena Rautiola (os. Mastokangas) ja Terttu tekivät Lyytille ison vauvanuken vaatteineen, joka oli ollut Lyytillä tallessa vielä kirkolla asuessakin. Lyyti oli ahkera ja tikkasi aina, jopa paimentaessaan lehmiä. Kun Lyyti oli täyttänyt 50 vuotta, oli Naimi Haka kysynyt seuraavana päivänä: ”Miltä se nyt tuntuu?” Lyyti oli vastannut, että kyllä ikä painaa, kun ei enää päässyt hyppäämään ojan yli. Lyyti oli kova kehumaan niitä, joista piti. Kerrankin hän kehui kovin Vilhon Iitaa (Iita Venetjoki, Lyytin miehen veljen vaimo).

Vanhallapaikalla Jussi ja Milja Joella oli monet kangaspuut, joita oli useammassa kamarissa. Kamarit olivat vähän kylmiä. Pääsiäiseksi Milja teki aina mämmiä ja silloin lapsista oli mukava käydä Vanhallapaikalla kylässä. Mämmi oli ollut oikein hyvää. Vanhallapaikalla pojista Martti Joki oli oikein kujeellinen. Hänen kaksoissisarensa Mertta puolestaan oli vähän fiinistelijä, koska oli käynyt emäntäkoulun. Tytöt kävivätkin usein katsomassa, mitä uutta Mertta oli nyt keksinyt ja mitä oli tekeillä. Mertta oli vähän esikuvana ja hänen esimerkkinsä innoittamana Terttukin pyrki emäntäkouluun.

Terttu joutui jo pienestä pitäen tekemään sisaruksilleen vaatteita. Äiti ompeli lähinnä vain alusvaatteita flanellista. Myös kaikki tikkaamiset olivat Tertun vastuulla. Hän teki kaikki välihousut, välipaidat jne. Aina emäntäkoulun laulu- ja muillakin tunneilla, joilla tarvitsi vain kuunnella opetusta, hän tikkasi koko ajan. Tertun ollessa synnytyslaitoksella töissä lääkäri Suurkari oli suostutellut Terttua lähtemään kätilökouluun ja luvannut kirjoittaa suositukset, mutta Terttu oli kauhistunut, että kuka sitten tikkaa hänen sisarustensa vaatteet, eikä lähtenyt opiskelemaan lisää. Terttu oli ommellut jo kansakouluaikoina vaatteita. Sota-aikana sai vapaahuollon paketteja, joissa oli valmiita vaatteita. Terttu muokkasi niistä itselleen ja sisaruksilleen sopivia vaatteita. Kerran paketissa oli tullut vihreä takki, joka oli ollut vähän liian iso Tertulle. Niinpä hän oli leikannut helmasta palan pois, pienentänyt takkia ja saanut siitä itselleen sopivan takin, jota oli voinut käyttää koulussa. Yli jääneestä helmasta sai vielä tehtyä baskerinkin. Kujalan Toimi oli ollut vihainen ja sanonut, että kun annetaan lapsen särkeä hyviä ehjiä vaatteita. Terttu kirjoitti myös Amerikkaan sukulaiselle, joka lähetti heille vaatepaketteja, joista hän myös muokkasi heille vaatteita. Saattoi olla, että ne paketit kävivät kateeksi. Terttu muisteli tehneensä hyvin nuorena merimiesasut lyhyt- ja pitkälahkeisilla housuilla koristenauhoineen ja ankkurinappeineen kaikkineen Vesa ja Erkki Venetjoelle, kun nämä olivat pieniä. Heidän äitinsä Helli Venetjoki oli ollut asuihin kovin tyytyväinen. Jälkeenpäin ajatellen Terttua on hirvittänyt, että hänelle, nuorelle tytölle annettiin kokonainen pakka kangasta, eikä ollut kaavojakaan. Niin vain asut olivat kuitenkin onnistuneet.

Vesteri ja Aino Venetjoella Muuraiskankaalla kävi herraskaisia ihmisiä kylässä: pappeja, opettajia ja muita virkaihmisiä. Aino Venetjoki (os. Airaksinen) oli koulutukseltaan diakonissa ja kotoisin Savosta. Aino osasi tehdä hienoja ruokia, kuten suolapaloja, joista Halsualla ei tiedetty mitään. Aino toimi aina Martoissa ja oli usein yhdistyksen sihteerinä. Hänelle tuli kaikenlaisia naistenlehtiä, käsityölehtiä ja marttalehtiä, joita sitten käytiin Muuraiskankaalla lukemassa. Muuraiskankaan talo oli iso ja harmaa, huoneita oli paljon ja ovia meni joka suuntaan. Aino oli pyhäkoulunopettaja ja siellä opeteltiin erilaisia leikkejä, joiden lorut olivat ”savoksi”. Pyhäkoulussa laulettiin usein myös Musta Saaraa ja Terttu muisti aina toivoneensa, että ei sitä. Laulussa Saara ”viruu olkivuoteella” ja se oli kovin surullista ja pelottavaa. Aino myös lauloi kovin kimeästi ja kovaa.

 

TENHO KALLIOKOSKI
21.6.2011

 

Halsualla asuneita evakoita

Sahrmannit asuivat Kalliokosken Mäkelässä. Perheen vanhemmat olivat Anton ja Toini Sahrman ja perheeseen kuului kaksi poikaa: Rainer ja Gunnar. Perheessä oli lisäksi kaksi tyttöä. Isä Anton Sahrman oli ammatiltaan poliisi ja perhe oli asunut Harlussa, kunnes muutti sodan tieltä Halsualle. Anton Sahrman oli innokas metsästäjä ja opetti myös poikiaan metsästämään ja pyytämään ansoilla, joita heillä oli Kalliokosken Myllykankaalla. Tuohon aikaan ansat eivät olleet enää ihan laillisia metsästystapoja, mutta Sahrman ei poliisin ammatistaan huolimatta välittänyt tästä, koska kaikki metsänsaalis oli hyvä ruuanapu. Hän kuoli syöpään Halsualla ollessaan. Antonin kuoltua pojat muuttivat Nokialle ja Toini avioitui Mandelbackan kanssa ja he muuttivat Lestijärven Pillesmäelle. Rainer Sahrmanin tytär on ollut tunnettu urheilija takavuosina, lajinaan pituushyppy. Rainer Sahrman kävi kerran moottoripyörällä Halsualla sodan jälkeen ja ajoi muun muassa Kalliokoskelle tapaamaan ”Saaren väkeä”.

Mehtäläisen perhe muutti Halsualle vuonna 1940 jouduttuaan lähtemään Harlun Jänisjärveltä 5.12.1939 yhden tunnin varoitusajalla. Ennen Halsualle tuloaan he olivat asuneet Vetelin Polsossa. Halsualla he asuivat ensin Kasperi Niemellä joitakin viikkoja tai kuukausia. Siellä ollessaan perheen tytöt liittyivät heti pikkulottiin ja eräs perheen tyttäristä, Ilmi, ehti olla tapulissa ilmavalvonnassa. Tämän jälkeen Mehtäläiset muuttivat nykyiseen Vesa Kalliokosken taloon Kalliokoskelle, jossa heidät otettiin hyvin vastaan. Ison tuvan Hilja Kalliokoski oli hyvä organisoimaan töihin, joten myös Mehtäläiset laitettiin heti töihin. Isossatuvassa töissä ollut Pentti Mehtäläinen menetti oikean kätensä silppumyllyyn.

Ilmi lähti Vetelin emäntäkouluun yhtä aikaa Virpi Kujalan (os. Kauppinen) ja Hilkka Havelan (os. Kauppinen) kanssa. Tenho joutui samoihin aikoihin sotaan ja heidän "seurustelunsa" jäi. Myöhemmin kumpikin löysi puolisot itselleen, jotka ovat kuitenkin molemmilta jo kuolleet. Ilmi toimi emäntäkoulun jälkeen toistakymmentä vuotta kiertävänä kotitalousneuvojana Sallassa, josta oli myös löytänyt aviopuolisonsa herra Railonmäen. Ilmi on vieraillut Halsualla ja kertonut perheensä lähdöstä Tenholle. Nykyään Ilmi asuu Helsingissä. Toivo ja Elli Mehtäläisen perheeseen kuului 10 lasta. Kun Toivo Mehtäläinen kävi sodasta lomilla ja palattuaan sodasta, hän teki heti kyläläisille sepäntöitä, jossa hän oli hyvä. Toivo Mehtäläinen oli saanut maatalousalan koulutuksen ja oli hyvä maanviljelijä. Perhe muutti myöhemmin asumaan Halsuan Kurkisuolle. Tenho Kalliokoski tutustui perheeseen ja vieraili heillä usein Kalliokoskella. Hän kävi muun muassa tyttöjen kanssa marjassa. Erityisesti kesä 1941 on jäänyt Tenhon mieleen, sillä se oli erityisen hyvä nevanmarjakesä ja nevanmarjoja kerättiin saaveittain. Mehtäläiset olivat olleet hyvin työteliäitä ihmisiä ja heitä oltiin pidetty kylällä “sopivina” ihmisinä.

Myös Pussiset muuttivat Halsualle Harlusta. Vanhemmat Heikki ja Maria sekä lapset Sirkka, Lea ja Unto asuivat Venetjoella, Jukka Kauppisella. Perheen tytöt kulkivat nuorten mukana menoissa. Jatkosodan aikana Tenho Kalliokoski oli ollut Joensuussa, jossa hän oli yllättäen kaupungilla tavannut Lea Pussisen, joka oli kertonut koko Pussisen perheen muuttaneen sinne.

Salmelat olivat Sallasta kotoisin olevia siirtolaisia ja he asuivat Mäkelässä. Perheeseen kuului 5-6 lasta. Kerran sota-aikana 1944/1943 Tenho Kalliokosken ollessa lomalla sodasta, tuli eräs Salmelan perheen pojista, Yrjö Salmela, Tenhon kotiin Alitaloon puhemiehen kanssa kosimaan Kerttua, Tenhon sisarta. Perheen isä, Pekka Kalliokoski, oli ollut ällikällä lyöty, sillä tuollaiseen ei oltu Halsualla totuttu. Myöskään Kerttu ei ollut tiennyt asiasta mitään ja oli ollut hölmistynyt. Lopulta asia lyötiin leikiksi, eikä se johtanut mihinkään. Todennäköisesti Sallassa oli ollut tapana hoitaa naimakauppoja puhemiehen kautta.

Sallalainen Kortelaisen perhe asui Kusti Kalliokosken talossa. Perheeseen kuuluivat vanhemmat Liisa ja Heikki Kortelainen sekä lapset Kalle ja Kerttu. Kerttu oli melkein sokea ja hän oli ollut Oulun sokeainkoulussa. Kalliokoskella hän olisi mielellään osallistunut nuorten menoihin ja myös Tauno sekä muut nuoret olisivat mielellään ottaneet hänet mukaansa ja luvanneet huolehtia hänestä, mutta Kertun äiti ei koskaan päästänyt Kerttua lähtemään.

Vilho Sidoroff oli Viljami Kalliokosken talossa ajopoikana vuosina 1944-1947. Sidoroff oli tuolloin 16-17 -vuotias. Hän oli kotoisin Suojärveltä ja oli kovatöinen. Hän asui jonkin aikaa myös Jukka Kauppisella Venetjoella, jonne hän oli tullut metsänleimuuporukan mukana. Viljami Kalliokoskella Sidoroff ajoi polttopuita. Vuonna 1953/1954 Tenho Kalliokoski sai kortin Vilho Sidoroffilta, kortti oli leimattu Äänekoskella. Sidoroff ilmoitti siinä olevansa junanlähettäjänä, mutta osoitettaan hän ei ilmoittanut. Tenho Kalliokoski lähetti Äänekoskelle Sidoroffille kortin, mutta ei enää myöhemmin tavoittanut tätä.

Hannu Mujunen oli Tenho Kalliokosken rippikoulukaveri. Hän oli kotoisin Harlusta ja asui Halsualla vuosina 1940-41. Mujuset muuttivat Toholammille.

Karhukorven Siljallaniemellä, Tenho Kalliokosken sedällä, asui Sova-niminen perhe. Tenho muisti muun muassa Taimi Sovan.

 

Elämä Halsualla

Sota-aikana Tenho Kalliokoski oli tavannut siirtolaisia lähinnä loma-aikoina, koska hän oli asepalveluksessa. Harlun siirtolaiset, karjalaiset, olivat tulleet hänelle paremmin tutuiksi, sillä heitä oli ollut kylällä jo ennen kuin Tenho oli joutunut asepalvelukseen. Tenhon mieleen oli jäänyt erityisesti Mehtäläisen emännän tekemät karjalanpiirakat ja muutkin hyvät ruuat. Tenhon mukaan siirtolaisilla oli hyvät kasvimaat ja he osasivat käyttää kasveja monipuolisesti hyväksi. Esimerkiksi nokkosta kuivattiin ja sitä lisättiin kastikkeisiin ja leipäänkin.

Sota-aikana Halsuan ja Lestijärven välistä tietä yritettiin pitää aurattuna. Kylillä oli vain vanhoja miehiä ja nuoria poikia, koska perheiden isät olivat sodassa. Tenhon mieleen oli jäänyt eräs mies, joka oli ollut auraamassa ja joka ei ollut sodassa. Tämä mies oli sanonut: ”Lumivaarasta kotoisin ja hyvä lumimies.”

Sotkan ämmi oli sallalainen noita, joka asui Råmanneilla. Hän teki voiteita eli salvoja.

Joitakin siirtolaisia haudattiin talvisodan aikana Halsuan hautausmaalle. Monesti oltiin lähdetty hautajaisiin, vaikka ei niin tuttuja oltukaan. Olipahan ollut jotakin tapahtumaa.

Matti Kokkonen eli Hopiapääukko oli siirtolaisia ja hän oli töissä metsähallituksella. Sotien jälkeen metsähallitus arviotutti valtion metsät ja niistä hakattiin pois kaikki suurimmat puut ennen kuin ne jaettiin ihmisille lisämetsiksi. Tenho Kalliokoski oli kulkenut samoissa porukoissa Eino Kalliokosken, Arvid Mastokankaan ja tämän Hopiapääukon kanssa. Tuossa hommassa tienestit olivat olleet hyviä ja kaikki alueen metsät tuli käytyä lävitse. Arvid ja Hopiapääukko eivät turhia kiirehtineet, mutta työt tehtiin hyvin.

Heiniä pakko-otettiin sota-aikana joka talosta ja kunkin talon pinta-ala määräsi, kuinka paljon heiniä piti antaa. Heinät paalattiin suoraan ihmisten lahdoilta ja siinä työssä myös Tenho Kalliokoski oli ollut mukana. Yleensä näihin pakkoluovutuksiin suhtauduttiin ihan hyvin, sillä tiedettiin, että jostakin armeijankin piti tarpeisiinsa ruoka ja heiniä saada. Halsualla oli yleensäkin hyvä henki ja myös mottitalkoisiin osallistuttiin innokkaasti. Hyvä yhteyshenki oli lähtöisin talvisodan ajoilta, koska jo silloin kaikki Suomessa olivat olleet yhdessä tekemässä. Talkoopäälliköt ilmoittivat tulevista talkoista ja värväsivät työväkeä. Ylikylä oli oma piirinsä: järvikylät, kirkonkylä ja alikylät kuuluivat samaan piiriin. Joskus töitä ja talkoita tehtiin myös kylittäin. Kalliokosken kylätalkoitten ilmoittajana toimi usein Niilo Heinonen ja Kirkonkylällä Vehtari-Oska eli Oska Kauppinen. Kalliokoskella myös Väinö Kalliokoski saattoi järjestellä kylätalkoita, sillä hän ei ollut sodassa. Martti Kujala toimi koko kunnan talkoopäällikkönä heti talvisodan jälkeen. Myös Niilo Hietalahti ja Onni Karhulahti toimivat talkoojärjestäjinä ja hoitivat kunnan asioita. Tämän lisäksi erityisesti Hilja Kalliokoski oli ollut innokas asioiden järjestelijä sota-ajan jälkeen Kalliokosken ja Venetjoen alueilla.

Tenho muisteli, kuinka oli tullut sodasta kotiin lomalle ja oli ajatellut kerrankin nukkua puoleen päivään. Heti aamutuimaan tuvasta oli kuitenkin kuulunut Isontuvan emännän iloinen ääni, joka oli todennut, että olipa mukavaa, kun saatiin puimakoneelle sitomamies nyt, kun Tenho on lomalla. Eihän siinä ollut auttanut muu kuin nousta ylös ja lähteä puimakoneelle, vaikka kuinka oli tympäissyt. Isontuvan emännälle ei voinut sanoa vastaan ja loppujen lopuksi siinä puimakoneella päivä oli kulunut mukavasti. Erään toisen lomareissun aamuna Tenho muisti heränneensä samantyyppiseen tilanteeseen, kun oli kuullut Isontuvan emännän kyselevän lomalaista lähtemään Isontuvan talkoisiin Kujalan Kasperin avuksi kaivamaan kaivoa. Venetjoen kylän osalta samankaltaisia organisaattoreita olivat Heinolan Tekla ja Marjusaaren Antti, jotka myös käynnistivät kylällä erinäisiä töitä ja hankkivat tarpeellisen työväen paikalle. Heillekään ei voinut sanoa ei, mutta tällaiset ihmiset pitivät huolta, että kaikkien työt tulivat tehdyiksi. Myös Maatalouskerhotoimintaa järjestettiin sota-aikana, jolloin kerhoneuvojana toimi Katri Korkeaniemi.

 

EEVA KARHULAHTI (O.S. KANTOLA)
13.9.2011 ja 23.9.2011

 

Eeva Karhulahden sotamuistoja

Eeva Karhulahti toimi sota-aikana lottana Kokkolassa. Työpiste, Opastoimisto, oli Kokkolinnan alakerrassa sijaitseva pieni huone, josta oli oma uloskäynti kadulle. Paikalla oli Eevan lisäksi toinenkin lotta. Karhulahti ei ollut päässyt rintamalotaksi, koska oli alaikäinen, eivätkä vanhemmat olleet allekirjoittaneet lupaa lähteä rintamalle. Opastoimistossa töissä ollessaan Eeva Karhulahti ei käynyt kotonaan ruokatunnilla, koska ruokailut oli järjestetty Ruotsalaisen koulun huoltopisteellä. Opastoimistosta opastettiin muun muassa siirtolaisasioissa. Lottien tehtävänä oli ottaa vastaan junalla saapuneet evakot ja ohjata heidät sen jälkeen eteenpäin sijoituspaikkakunnille meneviin autoihin.

Sallalaiset tulivat viimeisessä vaiheessa ja heitä sijoitettiin muun muassa Halsualle, Kalajoelle ja Kälviälle. Perheet, joilla oli lehmiä ja hevosia, päätyivät Etelä-Pohjanmaalle ja Jepualle. Sallalaiset saapuivat yllättäen syyskuun alkupäivinä vuonna 1944 ja saapuminen oli järjestämätöntä. Joillakin oli jopa pyykkejä mukana, jotka oli otettu suoraan narulta ja niitä sitten kuivatettiin toimistolla ja torilla, jonne oli vedetty pyykkinaruja. Naruilla ihmisten pyykit kuitenkin sekaantuivat ja niistä tuli kiistelyä. Sää oli märkää, eivätkä vaatteet ehtineet myöskään kuivua kunnolla, kun niitä piti jo kasata uudestaan mukaan. Lapsilla oli huonosti vaatteita mukana, eikä pikkulapsilla ollut kenkiä. Lähtö oli siis ollut todella nopeaa. Kokkolan ruotsinkielisellä koululla oli onneksi vaatevarasto, jonne oli kerätty Kokkolasta vaatteita ja kenkiä. Kevät ja alkukesä 1944 oli ollut aika kiireetöntä aikaa ja silloin lotat olivat korjanneet ja kunnostaneet vaatevarastoa. Syksyllä 1944 sieltä sitten jaettiin tarvitseville. Sallalaisten saapuessa sää oli jo kylmää ja ensimmäisen yön evakot nukkuivat Kokkolan kaupunginkirkossa. Se oli erityisesti jäänyt Eevan mieleen, koska kirkkoa ei ollut aikaisemmin käytetty tuohon tarkoitukseen. Osa evakoista vietiin myös Kokkolan metodistikirkkoon nukkumaan. Eeva Karhulahden äidin luokse Kokkolaan majoittui pieni tyttö, joka oli kotoisin Suomussalmelta. Hän kävi koulua Kokkolassa ja asui Kantoloilla sen jälkeen, kun perheen omat lapset olivat jo muuttaneet muualle opiskelemaan ja asumaan.

Kokkolan kaupunginkirkkoon oli majoitettu eräs sallalaisperhe, johon kuului nuori äiti monen pienen lapsen kanssa. Pienin lapsi oli hyvin sairas ja yön aikana hän kuoli kirkkoon. Paikalle ei saatu lääkäriä ja lotat yrittivät auttaa parhaansa mukaan, sillä he olivat vastuussa evakoiden huoltamisesta. Lasta ei kuitenkaan voitu auttaa ja Eevan mieleen jäi kuva pienestä kuolleesta lapsesta makaamassa kirkon penkillä. Lotat valvoivat koko yön ja Eeva Karhulahti muistaa, että yö oli järkyttävä. Toisaalta se oli tuskallinen myös siksi, että hänellä oli jalassaan kengät, joiden pohjan kiinnitysnaula hiersi kantapäätä joka askeleella. Lopulta äiti lapsineen siirrettiin Halsualle. Karhulahti oli myöhemmin yrittänyt tavoittaa perhettä ja saada selville heidän kohtaloaan, mutta ei onnistunut siinä.

Eeva Karhulahden lottakomennus päättyi Iidan päivänä. Työ oli ollut kiireistä, eikä hän ollut ehtinyt käydä kotona lepäämässä. Ensimmäisessä lottatehtävässään Eeva oli ollut muonittamassa Kokkolan sotavankisairaalan henkilökuntaa. Sotavankisairaalassa oli töissä myös halsualaisia lottia: opettaja (Fanny) Maija Karvonen ja Senni Kaarina Korkeaniemi (myöh.Venetjoki ja Poikonen). Eeva Karhulahti tutustui heihin, mutta koskaan myöhemmin kohdatessa ei puhuttu mitään työskentelystä sotavankisairaalassa. Ensimmäisiin työtehtäviin oli kuulunut myös karjalaisista evakoista huolehtiminen ja heitä jäi jonkin verran myös asumaan Kokkolaan, Halsualle kuitenkin vähemmän. Jälkeenpäin ajatellen evakoiden tulemista ja eteenpäin lähettämistä ei ollut järjestetty hyvin. Ei ollut tiedetty minne mennä tai mitä tehdä. Eeva Karhulahti on myöhemmin tavannut evakoita, joita on ollut ohjaamassa junalta eteenpäin. Tällaisia ihmisiä on ollut muun muassa Halsualla ja esimerkiksi Voitto Tolppanen oli jälkeenpäin muistanut tavanneensa Karhulahden opastoimiston työssä. Eläkeliiton toiminnassa Eeva on tavannut näitä henkilöitä myös Kälviällä ja Kalajoella. He ovat kertoneet, että evakot otettiin hyvin ystävällisesti vastaan alueella.

 

LIISA KAUPPINEN (O.S. HOTAKAINEN)

 

Halsualla asuneita evakoita

Kauppias Haapalalla Halsuan Ylikylässä asui sota-aikana sallalaisia evakoita. Haapalalla oli kaksi huonetta ja tupa sekä yksi kamari vintillä. Omaakin väkeä oli paljon, mutta siirtolaisille löytyi kuitenkin tilaa. Alakerran kamariin olivat sijoitettuina kuorma-autoilija Erkki Kivelä ja hänen vaimonsa Aino, joka oli kätilö. Hän oli syntyisin Hämeestä. Heillä oli lapsia sekä palvelija Aino Hämäläinen, jonka vanhemmat ja sisarukset asuivat Liedeksessä. Aino toimi myös Halsualla kätilönä ja hän huolehti lähinnä sallalaisista. Perheen lapset olivat nimeltään Sirkka-Liisa ja Jouni. Erkille ja Ainolle syntyi vielä kolmas lapsi Halsualla. Kivelöillä oli lehmiä, jotka olivat Yrjö Karvosen navetassa ja joita palvelija Hämäläinen kävi hoitamassa. Hämäläinen muutti sodan jälkeen Rovaniemelle, jossa hän avioitui. Haapalan vinttikamarissa taas asuivat Lempi ja Yrjö Piirainen, heidän poikansa Teuvo sekä Lempi Piiraisen sisar, jolla oli kaksivuotias poika. Sekä siirtolaiset että talon oma väki keitti ruokansa tuvan hellalla.

Eino E. ja Hilja Hotakaisella asui sallalaisperhe, jolla oli kahdeksan lasta. Perheeseen kuuluivat vanhemmat Uula ja Lyyli Onkamo sekä lapset Yrjö, Oiva, Arvi, Bruuno, Urpo, Armas, Maija ja Matti. Sallalaiset asuivat yhdessä kamarissa, mutta ilmojen kylmettyä he joutuivat muuttamaan pois sieltä. Sen jälkeen perhe sijoitettiin Lestijärvelle.

Takasella Ylikylässä oli myös ollut sallalaisperhe. Liisa muistaa perheen pojan, joka oli tullut sodasta Halsualle. Poika oli kulkenut tansseissa Ylikylässä. Hän oli kuitenkin Sallaan palatessaan astunut tien sivussa olleeseen miinaan. Kohtalo oli kova, vaikka sodasta selvisikin vammoitta.

Halsuan Kauppisessa Reino ja Ilmi Kauppisella asui siirtolaisia, jotka olivat majoittuneena yhteen kamariin.

Martta Pelkonen ja hänen tyttärensä Kirsti asuivat jonkin aikaa Ylikylän koululla. He olivat Koivistolta. Koululla asui myös Saksbergien perhe. Perheeseen kuului tytär Hellä sekä poika, joka oli Hellää vanhempi.

Siirtolaiset tulivat syksyllä ja lähtivät talven jälkeen kesällä. He muuttivat Halsualta ensin Muhokselle, jonka jälkeen he pääsivät takaisin Sallaan.

 

Liisa Kauppisen työ Haapalassa

Liisa Kauppinen oli apulaisena Haapalassa. Hänen tehtäviinsä kuului Haapalan lehmien tilluu, lastenhoito sekä kodinhoito. Joskus häntä tarvittiin myös kaupan puolella, mutta hän ei olisi välittänyt olla siellä, koska hintojen laskeminen tavaroille oli vaativaa hommaa. Lisäksi sota-ajan ostokortit olivat monimutkaisia. Liisa oli yöt kotonaan ja päivät Haapalassa.

 

Sota-aika Halsualla

Sota-aikana järjestettiin hevosten pakko-otto puolustusvoimien tarpeisiin. Hevoselle piti laittaa mukaan sekä kesä- että talviajoneuvot. Eino Hotakaisella oli vanha ruuna ja nuori tamma. Eino sanoi, ettei vanhoja hevosia oteta sotaan. Nuori tamma oli hankala ja Eino arveli, ettei silläkään tekisi mitään sodassa. Puolustusvoimat kuitenkin ottivat tamman. Myöhemmin Eino kyseli hevosestaan Suojeluskunnan kautta ja sai kuulla, että heidän hevosensa oli seissyt jo pitkään sairastallilla. Niinpä hevonen saatiin kotiin palvelukseen sopimattomana. Se myytiin mustalaisille ja he olivat ajaneet sillä komeasti Tofferin männikössä. Mustalaiset myivät hevosen eteenpäin. Tammassa oli ollut vikaa, joka oli pahentunut sodassa, mutta mustalaiset olivat osanneet lääkitä hevosta.

Eräässä talossa Ylikylässä oli sallalaisia ja he olivat huomanneet, että talon karjassa oli hyviä lehmiä. Lähtiessään takaisin Sallaan he pyysivät saada ostaa erään lehmän, joka lopulta myytiinkin heille. Lehmä ja tavarat pakattiin kuorma-auton lavalle. Lehmä ei kuitenkaan koskaan päässyt Sallaan asti, koska auto oli syttynyt matkalla palamaan.

Siirtolaiset saivat ostaa kaupasta enemmän jauhoja kuin paikallinen väestö. He saivat ostaa myös muuta tavaraa, jota paikallisille ei myyty. Sallalaiset toivat mukanaan poronlihaa ja keittivät siitä hyvää lihakeittoa sekä paistia. He tekivät myös eräänlaista hyvää pannukakkua. Eläinten rehut siirtolaiset saivat useimmiten talosta, jossa he asuivat.

Hotakaisen ja Karvosen nuoret kokoontuivat usein istuskelemaan jokirannalle, koska sota-aikana ei järjestetty tansseja.

Opettaja Inkeri Soininen valittiin Ylikylään opettajaksi vuonna 1938. Hän oli kotoisin Koivistolta ja hänen vanhempansa olivat kalastajia. Inkerin vanhemmat muuttivat hänen mukanaan Ylikylään, koska Inkeri oli heidän ainoa lapsensa. Herra Soininen kävi usein kalassa Halsuanjärvellä Eino Hotakaisen kanssa.

 

Sota-ajan jälkeen

Sodan jälkeen kylällä liikkui paljon väkeä, koska miehet olivat päässeet pois sodasta. Kylällä saattoi syntyä tappeluitakin, minkä vuoksi nuoret naiset eivät uskaltaneet ainakaan yksin liikkua kylällä. Lääkäri Suurkari oli todennut eräänä lauantaina näin: "Taas Halsualla häät, ei tarvitse lähteä vapaalle!".

Sota-ajan jälkeen jaettiin lisämetsiä ja maatiloja sodassa palvelleille. Halsualla on ollut paljon valtion ja ruotsinkielisten alueiden omistamia maa-alueita. Halsualle opettajaksi Himangalta tullut Helli Kauppinen oli todennut: "Halsualaisilla ei ole metsiä - valtio omistaa suurimmat alueen metsät". Myös poikamiehille jaettiin lisämaita ja -metsiä, mutta monet perheelliset miehet jäivät ilman.

 

Jälkeenpäin

Liisa Kauppinen on myöhemmin pitänyt yhteyttä Sirkka-Liisa Kivelään, joka asuu Onkamossa. Kaarina Mattila on hoitanut yhteyksiä.

 

ANNA JA ANTTI KUJALA

 

Halsualla asuneita evakoita

Muuraiskankaalla Otto ja Lyydi Venetjoella asui Benjamin Tervo.

Ketolassa taas asuivat Erkki ja Liisa Kursu perheineen. Jalmari Kujalan luona asui Riika Kesälahti lastensa Paulin ja Lillin kanssa. Lapset olivat jo aikuisia ja Pauli oli rintamalla.

Meriläisen Tiltalla asui sotaleski Anna Törmänen lapsineen. Lapset olivat Pentti, Kirsti, Veli sekä Ilmi ja Inkeri, jotka olivat jo käyneet rippikoulun.

Nestori ja Sofia Meriläisen luokse oli majoittunut Tolppasen perhe.

Eino ja Impi Kujalalla olivat Ylikunnarit Märkäjärveltä: vanhemmat Matti ja Edita sekä lapset Maire, Matti, Mauri ja Antti. Perhe asui Kujaloilla yhdessä kamarissa.

Karoliina Riihimäellä asui Kotalan perhe.

Oskari ja Tilta Sillanpäällä evakossa oli Anna Hämäläinen lastensa Rauhan, Ailin ja Alpon kanssa. Annan mies Veikko oli kuollut Halsualla. Hämäläisillä oli mukanaan neljä lehmää.

Meriläisen koululla asui opettajaperhe Karppiset. Perheeseen kuuluivat vanhemmat Väinö ja Amalia sekä lapset Risto, Kyösti ja Tuula.

Halsuan Lepistössä, Antti ja Fiina Lepistöllä, asui Augusti ja Tyyne Anttilan perhe Onkamosta. Perheessä olivat lapset Mauno, Lauri, Paavo, Milka, Taimi Kristiina, Elvi ja Matti. Lepistöillä asui myös Augustin veli Heikki vaimonsa Irman kanssa. Heikkiä kutsuttiin Sallan keisariksi, koska hän oli rikas mies.

Nurmelassa Martti ja Helmi Kujalalla siirtolaisina olivat Hannu ja Eeva Hulda Harlun pitäjästä Karjalasta. Lisäksi Kujaloilla asuivat Lauri ja Vilho Mujunen sekä inkeriläinen "Inkerin täti", myöskin Harlusta.

 

Sota-aika Halsualla

Annasta ja Antista oli ollut mukavaa, kun oli ollut paljon samanikäistä väkeä. Myös pimeitä tansseja pidettiin paljon, esimerkiksi Penttilän riihessä ja Seurantalolla. Nuoret tulivat hyvin toimeen keskenään, eikä riitoja juuri esiintynyt.

 

VILHO KUKKOLA
26.7.2011

 

Halsualla asuneita evakoita

Vilhon kotona Hietalassa ei ollut evakoita, mutta Hautakosken Viljamilla Halsuan Hautakoskella, joka kuului Lestijärveen, oli talvisodan aikana karjalaisia siirtolaisia. Heidän osoitteensa piti olla Valtimo, Karhunpää, mutta sellaista paikkaa Vilho ei kuitenkaan ole koskaan löytänyt kartasta. Perheessä oli poika ja tytär, Markku ja Marja Kuittinen. Perhe muutti sodan päätyttyä takaisin Valtimoon, joka oli ollut talvisodan aikana sotatoimialuetta. Valtimolaisten evakoiden tullessa Halsualle heiltä oli kysytty, mitä heillä on mukanaan. Valtimolaiset olivat vastanneet, että heillä on kaikkea, mitä tarvitsevat, ja sitä mitä ei ole, sitä he eivät tarvitse. Evakot eivät tulleet Vilholle kovin tutuiksi, vaikka hän laittoikin Marja Kuittiselle kortin armeijasta.

Jatkosodan aikana joitakin sallalaisia asui Halsualla. Esimerkiksi Salli Kellokumpu asui Koskelan Valtella ja Bertalla. Kellokumpuja asui mahdollisesti myös Harjunpäässä. Heino Mattila, Eero Haka ja Leimo Kivikangas ottivat sallalaiset vaimot itselleen ja muuttivat Sallaan. Terho Haka on äitinsä puolelta Kivikangas.

 

Sota-aika Halsualla

Kukkolan palattua sodasta hän ei ehtinyt osallistua paljon kylän menoihin, sillä heti oli lähdettävä metsän hakkuille, että pystyi ansaita rahaa. Yhtenä syynä kylällä käymättömyyteen oli se, että hän oli kasvanut sotareissun aikana 11 cm, eivätkä mitkään entiset siviilivaatteet enää mahtuneet päälle. Vilho joutui käyttämään kotiutuksessa saatuja kamppeita niin kauan, että sai hankittua hakkuupalkoilla pitovaatteita.

Sota-aikana yksityiset pitivät talkoita, joihin he pyysivät siirtolaiset apuun. Friiti Koskela järjesti ja organisoi tapahtumia. Hän toimi myös Kanasen osalta keräysten järjestäjänä. Sallalaiset osallistuivat kylän töihin aktiivisesti: Vaaralat olivat heti sodan jälkeen talvella savottatöissä. He ajoivat hevosta pitkillä ohjaksilla takareestä, mikä poikkesi halsualaisten tavoista. Myös se oli outoa, että he auttoivat hevosta työntämällä rekeä. He säästivät hevosta ja koittivat auttaa. Takareessä istuttaessa oli hyvä, jopa parempi näkyvyys, jolloin sallalaiset pystyivät ennakoida paremmin, mistä kautta on järkevintä ajaa. Sallalaisia oli paljon metsätöissä, lähes kaikki alueella asuvat miehet tekivät sitä ja sallalaisilta se kävi hyvin laatuun. Heillä oli myös omat hevoset mukanaan.

Siihen aikaan Kanasessa oli kahden kunnan asukkaita, Halsuan ja Lestijärven. Kauppa oli Halsuan puolella, eikä se haitannut mitään. Koulu oli Halsuan puolella ja Lestijärvi maksoi omista oppilaistaan oppilasmäärän mukaan Halsuan kunnalle. Veroasiat piti hoitaa Lestijärvelle, samoin kuin kirkolliset toimitukset, vaikka vainajat haudattiinkin Halsualle. Tässä oli yksi huono puoli: Halsuan hautausmaakarttaan ei merkitty lainkaan Lestin Kanasten haudattuja. Heidän hautaamisestaan ei tänäkään päivänä löydy tietoja Halsuan kirkonkirjoista. Esimerkiksi Kukkolan isän hautaa ei löytynyt kirkonkirjojen mukaan, ei edes merkintää hautaamisesta. Lestijärven kirkonkirjoihin kuolema ja hautaaminen on kuitenkin merkitty, mutta se ei auta hautapaikan paikallistamisessa. Hautamuistomerkki pystytettiin sitten lopulta muistitiedon perusteella. Kaikista Halsuan Kanasten hautapaikoista ja hautaamisesta löytyi kyllä tieto. Syynä on ollut ehkä tietämättömyys tai huolimattomuus. Liittyminen Halsuaan oli hyvä asia, jota myös kyläläiset itse halusivat, vaikka muutamat vastustivatkin. Koskaan ei Vilho kuitenkaan ole tullut halsualaiseksi, mutta oli tärkeää saada kylä yhtenäiseksi.

Ennen Kanasen liittymistä Halsuaan se oli kokonaan osa Lestijärveä. Muutama talo kuitenkin haki aikoinaan siirtoa Halsuaan. Syynä talojen siirtymiseen Halsualle oli se, että sieltä oli lyhyempi matka Halsuan kirkolle. Myös Kukkonen oli hakenut liittymistä Halsualle, mutta Lestijärven seurakunta ei ollut antanut kaikkien Kanasen talojen liittyä Halsuaan, sillä heiltä olisi mennyt liian paljon veronmaksajia. Niinpä Kukkonen jäi osaksi Lestiä. Kanasen kylän keskusta, Kanalan ja Harjunpään talot, muuttivat Halsuaan, mutta ympärillä olevat talot kuuluivat yhä Lestille. Vilho Kukkolan aikana koulussa ei koskaan eroteltu eri kuntalaisia ja jälkeenpäin siitä ovat koululaiset tapelleetkin. Lestillä käytiin harvoin kaupassa. Rippikoulun Lestin kanaselaiset kävivät Vilhon aikana Lestijärvellä, mutta hänen tyttärensä jo Halsualla. Vilho Kukkola oli rippikoulukortteeria Lestijärven kirkonkylällä Niemelässä, jossa hänen sisarpuolensa oli ”emäntänä” ja piti jöötä taloa asuville kolmelle ”vanhoillepojille”. Lestijärven kirkonkylä oli ennen siisti paikka, oli puutarhoja ja rakennukset olivat maalattuja. Kanasen liityttyä Halsuaan, oli lehdessä pilakuva: Kananen on vallattu, seuraavaksi on vuorossa Polso.

 

Vilho Kukkolan sotamuistoja

Vilho Kukkola ja Elmeri Marjusaari olivat samoissa paikoissa sota-aikana, kun Elmeri palveli pst:ssä. Hän kävi kerran ampumassa Vilhon porukan korsun katolta ja myös Syvärillä he tapasivat kahdesti. Elmeri kävi korsussa kylässä, mutta Vilho ei ensin tuntenut häntä. Toiset halsualaiset kuitenkin kertoivat Elmeristä, jonka jälkeen myös Vilho tutustui häneen. Lestijärveläisiä oli vähän, mutta Vilho oli kanaselaisten porukassa. Kukkola oli jalkaväen rykmentissä, mihin kuului enimmäkseen vartiointia ja tappelemista Syvärillä, Kannaksessa ja Pohjoisen reissulla, Tornionjokilaakson varressa. Kaksi joukkueenjohtajaa kaatui viereen, kaikkiaan 46 miestä meni. Kaikki olivat Vilholle henkilökohtaisesti tuttuja. Porukka oli koottu Keski-Pohjanmaalta, miehet olivat 19 eri pitäjästä Lestilaaksolta sekä Perho- ja Kalajokilaaksolta. Tämä porukka oli alunperin Viitasaaren pataljoona, mutta keskipohjalaiset vietiin täydennysmiehiksi ja Viitasaarelaiset kotiutettiin, koska he olivat vanhempaa ikäluokkaa. Yhteen aikaan oli kokoontumisia joka vuosi. JR 50 kokoontui eri paikoissa, joskus Kokkolassakin. Väen harvennuttua kokoukset loppuivat. Perhossa elää vieläkin kaksi saman komppanian miestä ja sinne Halsuan veteraanitkin tekivät retken. Halsualla Pentti Karvonen kuului myös samaan komppaniaan ja hän on viimeisiä saman komppanian miehiä täällä.

Eräs muisto sota-ajoilta on jäänyt erityisesti Viljolle mieleen. Hän oli erään kerran ollut muiden miesten kanssa vartioimassa lentokenttää ja annosviinat oli jaettu. Porukassa meinasi syntyä tappelu. Vilho oli nähnyt, että yksi poika oli lyömässä puukolla toista. Hän oli juossut ja ottanut poikaa olasta kiinni ja sanonut, että puukko pois. Poika oli totellut, mutta tappelu oli jatkunut. Lennoston kapteeni oli seuraavana aamuna kysynyt Vilholta, mitä tuolle on tapahtunut, kun hakattu poika oli sattunut kapteenin silmiin. Vilho oli todennut, että eilen jaettiin annosviinat ja kaveri leikki yläpetillä lentokonetta ja sattui tippumaan kavereiden nyrkkien päälle. Asiasta ei sen kummemmin puhuttu. Se poika, joka oli meinannut lyödä puukolla, oli käynyt myöhemmin sanomassa Vilholle: ”Kiitos, siinä saattoi pelastua kahden ihmisen elämä.” Monet kertovat nykyisin sotajuttuja ja pistävät itsensä sankariksi, vaikka muut veteraanit hyvin tietävät, että sen teki joku muu, joka on jo edesmennyt. Sellaisia ei viitsi edes oikaista, antaa vain puhua, vaikka asia oli kuitenkin toisin.

 

Jälkeenpäin

Sodan jälkeen sota-asioista ei paljoakaan puhuttu ja käskettiin olemaan hiljaa, jos jotakin yritti sanoa. Hyvät asiat sota-ajasta ovat unohtuneet kokonaan, katkerimmat asiat jäivät mieleen.

Siirtolaisten lähdettyä yhteydenpito ei juurikaan jatkunut, mutta jotkut heistä kuitenkin jäivät Vilhon mieleen, kuten Sanni Kellokumpu, joka kävi Vilhon kotona Hietalassa kylässä. Voitto Tolppanen ja Hille Onkamo olivat myös tuttuja. Tolppanen tunsi koko Halsuan. Mattilan Heino jäi Halsualle asumaan ja hänen kanssaan Kukkola olikin paljon tekemisissä. Heino teki työt hyvin, halsualaisten tavoin.

 

ELMERI MARJUSAARI JA TOINI MARJUSAARI (O.S. LAPPI)
15.3.2011

 

Halsuan Venetjoella asuneet evakot

Sallalaiset saapuivat Halsualle, kun Lapin sota alkoi ja heitä majoitettiin useaan eri taloon Halsuan Venetjoelle. He jäivät asumaan Halsualle pitkäksi aikaa vielä sodan päättymisen jälkeenkin. Otontuvassa Otto Venetjoella Tiilisaaressa asui sallalainen Matti Niemelän perhe, jossa oli tyttäret Elli ja Sirkka. Lisäksi talossa asui Vaaralan perhe. Venetjoella asui kaksi Vaaralan perhettä, toiset olivat Jukantuvassa ja toiset Otontuvassa. Heinolassa asui Sallan poliisin, Tapion perhe. Perhe muutti Kaustiselle, kun perheen isä pääsi sinne poliisiksi. Perttilässä Arvo ja Tyyne Venetjoella asui Matti Niemelän perhe, joka opetti Toimi Venetjoen keittämään viinaa. Venetjoen Tiilisaaressa Matintuvassa Matti Mastokankaalla asui Seloppi, jonka oikea nimi oli Kaarlo Henrik Alatalo. Hänellä oli monenlaisia lapsia. Yksi Selopin pojista, Lauri nimeltään, oli sanonut, että hän on kiertänyt Kalifornian. Hän oli Selopin emännän ”oma poika”. Selopilla oli ainoastaan yksi lehmä. Rauno Marjusaari oli paimentanut metsässä lehmiä, kun Seloppi oli pistänyt oman lehmänsä Heinolan kytömaahan syömään. Tekla Marjusaari oli käynyt Tiilisaaressa, kun Seloppi oli tullut separoimasta maitoa ja sanonut: ” Jo rupes tulemaan kermaa, kun lehmä sai haukata kevosta.” Tekla oli kieltänyt laittamasta lehmää kedolle, kun siellä ei omiakaan lehmiä hennottu laiduntaa. Tähän Seloppi oli sanonut: "Olen semmoinen mies, ei pidä olla minun kanssa oikein tarkkana, minä nostatan piruja.” Niinpä Seloppi jatkoi laiduntamista. Seloppi myös kuivasi lihaa katolla, mitä pidettiin outona. Muuraiskankaalla asui evakkotyttöjä, joilla oli oma hevonen. Tytöt ajoivat hevosella rahtiajoa.

Otontuvassa asui ylpeämpiä, varakkaampia siirtolaisia, joilla oli hyviä hevosia. He olivat sukua Jukantuvassa asuville Vaaraloille. Väinön vaimo oli kuollut ja hänellä oli jäljellä enää vain 13-vuotias tytär. Perheessä kuului kuitenkin myös Väinön veli, Yrjö Vaarala, joka avioitui Niilo Heinosen nuorimman sisaren kanssa. Yrjö oli syntynyt 1924 eli hän oli yhtä vanha kuin Elmeri Marjusaari. Yrjöllä oli paljon pienoiskiväärin panoksia ja hän möi niitä muun muassa Elmerille, kun tuli pikkurahan puute. Väinö Vaarala oli hyvä nikkari ja teki Heinolaan esimerkiksi uuden ulko-oven. Jukantuvan Vaaraloitten isä oli Eetu Vaarala. Jukantuvassa asui myös Joutsjärven Onni, joka oli Eetu Vaaralan tyttären mies.

 

RAUNO MARJUSAARI

 

Elämää evakoiden kanssa

Rauno Marjusaari oli 10-11 -vuotias sallalaisten tullessa Halsualle. Marjusaaren perhe asui Venetjoella. Suurin osa Venetjoella asuneista evakoista oli kotoisin Märkäjärveltä. Otto ja Lyyti Venetjoella Otontuvassa asuivat Vaaralat eli opettaja Osvald, hänen veljensä Oiva ja heidän sisarensa. Osvaldilla oli Ritva-tytär, joka oli Meriläisessä koulussa. Perheeseen kuului myös lapsia, jotka olivat mukana Raunon ja hänen kavereidensa leikeissä. He leikkivät esimerkiksi klapupiilosta ja kararia, jossa koukkuisella karahkalla lyötiin palloa maaliin. Eräs palloleikki oli pallostoppi, jossa palloa lyötiin ulkorakennuksen katolle. Toiselta puolelta rakennusta pallo lyötiin takaisin. Kullakin pelaajalla oli oma "karsinansa", jonka ulkopuolelle pallo ei saanut mennä. Kesäisin pelattiin pilippusta, jonka säännöt ovat monimutkaiset. Siinä pyrittiin lyömään kepin avulla pilippusta, joka oli noin 8 cm:n pituinen kappale, tietylle rajatulle alueelle. Tytöillä oli omat leikkinsä, kuten ruutuhyppely. Myös pojat hyppelivät, tosin vain tasajalkapituushyppyä sekä eteen- että taaksepäin. Rauno kävi koulua Meriläisessä, kuten myös osa evakkolapsista. Kursun perheestä Marjusaari muistaa Ollin, joka oli Raunon kanssa melkein samanikäinen.

Jukka Kauppisella asui toinen Vaaralan perhe. Perheeseen kuului Arvo-niminen (?) poika, joka osasi nikkaroida. Raunon isä toimi talvisin suutarina, joten hän suutaroi Vaaraloille kenkiä. Arvo maksoi työllään nämä kengät Marjusaarille. Hän esimerkiksi korjasi oven lukon ja teki muitakin puutöitä.

Alatalon perhe Sallan Kelloselästä asui myös Halsualla. Perheen isä oli nimeltään Kaarlo eli Seloppi. Rauno oli keväisin ja kesäisin paimenpoikana jokirannoilla ja nevoilla lehmille. Erään kerran Seloppi tuli lehmänsä kanssa uudelle kedolle syöttämään lehmää. Rauno oli sanonut Selopille, ettei tänne saa tulla, koska eivät heidän omatkaan lehmänsä saaneet mennä kedolle. Siitä piti nimittäin riittää talveksikin heinää koko karjalle. Seloppi pani vastaan, vaati saada syöttää lehmäänsä kedolla ja sanoi, että siihen kasvaa uusi heinä. Tähän Rauno oli sanonut, että heinästä kasvaa puolta lyhyempi. Lopulta Raunon äiti oli torunut Seloppia ja kysynyt, miksei tämä ollut totellut Raunoa. Seloppi oli vain tokaissut, ettei hänen kanssaan kannata ruveta vänkäämään. Hän oli myös sanonut nostattavansa paholaisia Marjusaarten päälle ja noituvansa kovan vaivan perheen osaksi. Tämän jälkeen Seloppi ei kuitenkaan enää tuonut lehmäänsä kedolle, vaan paimensi sitä jossain muualla. Selopilla oli Lyyti-niminen vaimo, poika Olavi sekä tytär Saara. Selopilla oli tapana kuivata lihoja tikapuiden nokassa räystään korkeudella, mitä halsualaiset pitivät outona ja epäilivät lihojen mädäntyvän. Seloppi oli sanonut, etteivät ne lihat Sallassakaan mätäne.

 

ANNA-KAARINA MATTILA (O.S. MASTOKANGAS)

 

Elämää evakoiden kanssa

Anna-Kaarina oli evakkoaikana 11-vuotias. Mastokankaan perhe asui Kannistossa, viiden kilometrin päässä Marjusaaren kylästä. Marjusaarelle muutti evakoita Lapista. Esimerkiksi Helmi Kauppisella asui Erkki ja Hanna Kujalan perhe. Anna-Kaarina muistaa evakoiden olleen avoimia ja ystävällisiä, vaikka joutuivatkin hakemaan omaa paikkaansa uudessa ympäristössä. Lahja Syrjälän luona asui Jalmari ja Reeta Onkamon perhe. Anna-Kaarina sai kuulla eräästä erikoisesta tapauksesta Taimi Syrjälältä liittyen Jalmari Onkamoon. Jalmarilla oli nimittäin ollut matkalaukku, joka oli ollut täynnä seteleitä. Siihen aikaan, kun saksalaiset olivat Suomessa, painettiin Suomen rahaa. Setelit olivat pitkiä ja suuria. Niinpä Jalmari oli ottanut rahansa esille ja ruvennut puolittamaan niitä puukolla, kiroten joka setelin kohdalla uudestaan. Jalmari oli myös tilannut Rovaniemeltä traktorin ja oli epäilty, olisiko hänellä varaa maksaa sitä. Maksun koittaessa hän oli kuitenkin hakenut taas matkalaukkunsa ja iskenyt setelit pöytään. Maija Hanhisalolla asui toinen Onkamon perhe. Talossa oli poikinut lehmä ja kuten tapana oli, vasikka teurastettiin. Perheen emäntä oli lämmittänyt leivinuunin ja nyljetty vasikka tuotiin sisälle olkien päälle. Vasikka laitettiin olkineen päivineen uuniin. Oljet kuitenkin syttyivät palamaan uunissa ja siinä samalla vasikkakin. Eihän sitä sen jälkeen enää voinut syödä.

Evakoilla ei ollut polttopuita, mutta valtio antoi siirtolaisille luvan hakea metsistä honkia. Niinpä evakot lähtivät hevosineen aamulla Perhoon, josta he illalla palasivat kuormat täynnä polttopuita. Tätä kesti niin kauan kuin oli hankikeli. Kevät tuli vuonna 1945 ja sallalaiset isännät olivat ihmetelleet, kun paikalliset olivat hakeneet niittokoneet esille. Heillä kun koneet olivat aina yhteisiä, eikä jokaisella ollut omia koneita. Sallalaiset olivat aikansa katselleet halsualaisten touhuja ja lopulta päättäneet itsekin tehdä sarkamaita eli peltoja palattuaan Sallaan.

Sallalaisten ja halsualaisten välillä oli eroja esimerkiksi sanonnoissa. Siirtolaiset käyttivät vieraasta sanaa atimo. Kehdata-sanan tilalla sallalaiset käyttivät paikallisista poiketen sanaa viitsiä.

 

Muutto Sallaan

Mattilan muutettua Sallan Onkamoon miehensä kanssa, oli siellä ollut koulu, kaksi opettajaa sekä kaksi kauppaa. Väkiluku oli ollut yli 300, mutta nykyään se on vain yli 60. Mattila on myöhemmin vieraillut Sallassa ja huomannut, kuinka hiljainen kylästä on tullut.

 

HILKKA MATTILA (O.S. RUTANEN)
1.9.2011 ja 24.9.2011

 

Opettajaksi Halsualle

Hilkka Mattila on kotoisin Hankasalmelta ja Halsua oli hänen ensimmäinen työpaikkansa. Hän oli hakenut töihin ilmoituksen perusteella ja luuli pääsevänsä töihin Halsuan kirkonkylän koululle. Hilkan saapuessa Halsualle koulua ei kuitenkaan ollut aloitettu rakentamaan, joten hän joutuikin opettajaksi Marjusaarelle vuonna 1945, jossa hän oli talven kevääseen 1946. Hän oli aluksi hyvin pettynyt joutuessaan syrjäkylälle, mutta oli tottunut retkeilemään. Marjusaarelle oli järjestetty oma koulu, koska siirtolaislapsia oli niin paljon. Pian myös perustettiin ja rakennettiin uusi koulurakennus. Uudessa koulussa keittäjinä oli Sallasta tulleita siirtolaisia. Myöhemmin koulu on lopetettu. Aikoinaan myös Sallassa kehitettiin ja rakennettiin paljon kouluja, jotka on nyt lopetettu. Hilkka Mattilan kotiseudulla Hankasalmella ja sitten Lapissa, Sallassa, tehtiin ensimmäinen peruskoulukokeilu vuonna 1973. Sitten peruskoulu tuli myös muualle.

Hilkka oli hakenut töihin Halsualle, koska kunnalla oli hyvä maine parhaana talkoopitäjänä. Lisäksi sukulaisen sukulaiset, jotka olivat Halsualta kotoisin, ja kotona käyneet vieraat olivat kehuneet kuntaa. Myös ministeri Kalliokoski oli tunnettu. Hän oli oikein pidetty henkilö, vanhaa hyvää, ihanteellista maalaisliittoa. Halsualla oltiin hyvin sopuisasti hänen kannallaan. Hilkka oli valmistunut opettajaksi Hämeenlinnassa ja suorittanut Jyväskylässä kesällä 1945 muita kursseja, jonka jälkeen hän pääsi suoraan syrjäiseen Marjusaaren kylään. Hän oli käynyt muun muassa nuorisokurssin Jyväskylässä, jossa opeteltiin, kuinka johdetaan nuorisotoimintaa. Marjusaarella hän sai toteuttaa näitä kaikkia saamiansa oppeja. Hän joutui tekemään paljon yksin, mutta toisaalta hän joutui myös neuvottelemaan ihmisten kanssa. Marjusaaren kylässä koulu oli uusia asia. Hilkka Mattila mietti ensin, miten tulee toimeen kylällä, mutta keksi perustaa koululle nuorisokerhon, joka oli Marttayhdistyksen alaista toimintaa. Ministeri Kalliokosken rouva oli kehottanut laittamaan kyseisen kerhon, johon kaikki nuoret tulisivat. Kerhossa käytettiin oppikirjoja ja aluksi opiskeltiin muun muassa sitä, miten nuorison on soveliasta käyttäytyä. Kerhoon osallistui vanhempiakin ihmisiä, jotka suorittivat tutkinnon ja viihtyivät. Kerhossa tehtiin myös huumorinäytelmiä, joita käytiin esittämässä kirkollakin. Ohjelmaan kuului näytelmien lisäksi pakinoita. Tällainen toiminta oli vanhemmillekin ihmisille tärkeää.

 

Muistoja Halsualta

Halsualta on jäänyt Hilkalle monta ystävyyssuhdetta. Halsualla käytiin usein tervehtimässä opettajalle asunnon antaneita niin kauan kun he olivat hengissä. Jälkeenpäin Mattilat ovat ajatelleet, että olisi pitänyt jäädä Halsualle, mutta miehelle ei ollut löytynyt töitä Halsualta ja hän halusi Sallaan. Maatalousympäristö oli Halsualla mukava, samoin maatalousministeri ja hänen vaimonsa, jotka olivat hyviä tuttavia Hilkan isäntäperheen emännän, Ruusa Marjusaaren, kanssa. Halsua oli tunnettu Pieni kappeli -runosta. Myös talkoopitäjänä Halsua oli ykkönen. Oli tärkeää, että autettiin toisia talkoilla ja pidettiin huolta toisista ihmisistä. Sallassa Hilkka pääsi töihin suureen Talvivaaran kylään moniopettajaiseen kouluun. Hän opetti yläluokkia ja hankki niiden opettamiseen tarvittavan pätevyyden työn ohessa. Perhe tai avioliitto eivät estäneet opiskelua, vaikka perheessä oli kaksi lastakin. Opettaja joutui kyläkoulussa monenlaisiin tehtäviin, kuten papin, poliisin, lääkärin ja lukkarin hommiin. Joutui pelastamaan hukkuneita, estämään tappeluita, antamaan tekohengitystä ja antamaan kuoleville syntejä anteeksi, vaikka Mattila ei lestadiolainen ollutkaan. Evakosta palanneita lapsia oli kuitenkin helppo opettaa, eikä suurempia vaikeuksia esiintynyt. Onkamon kylä oli tunnettu siitä, että siellä tehtiin paljon omillaan. Se poikkesi muista kylistä ja oli mahdollisesti edellä muita kyliä. Sodan jälkeen Sallaan muuttaneet ihmiset olivat vireitä.

Halsualle jäivät miehen veli sekä serkku, joihin oltiin yhteydessä. Halsualta tuli mieluisat muistot, vaikka opiskelupaikka olikin Jyväskylässä. Hilkasta oli ensin tuntunut pahalta muuttaa Marjusaareen, mutta häntä oli lohdutettu, että kyllä sinä Halsualla viihdyt ja kyllä kaikki järjestyy. Opettajan piti kulkea omaan huoneeseensa koko tuvan lävitse, jossa oli isäntäparin eli Sanfred ja Ruusa Marjusaaren makuualkovi. Isäntä ja emäntä olivat kuitenkin onneksi nuorekkaita ja huumorintajuisia. Heillä oli sellainen kissa, joka karkasi aina, kun isäntä rupesi möräkällä äänellä laulamaan. Ensimmäisenä yönä Hilkkaan oli iskenyt koti-ikävä ja hän oli ottanut kissan sänkyynsä lohdutukseksi. Kissa oli kuitenkin tehnyt tarpeensa sänkyyn ja sitä oli sitten pitänyt ruveta siivoamaan keskellä yötä. Marjusaaret olivat Hilkalle kuin omat vanhemmat.

Jälkeenpäin ajatellen Marjusaaren kylä on tuntunut oikein idylliseltä paikalta. Kaikki olivat hirveän ystävällisiä ja huomaavaisia. Marjusaaren kylällä oli kovin siistiä, eikä Mattila muistanut nähneensä koskaan ketään kylällä juovuksissa. Hilkka Mattilaa ja hänen puolisoaan Oskaria kohdeltiin seurusteluaikoina kuin prinssiä ja prinsessaa, heistä todella haluttiin pari. Hilkka ei ollut koskaan kuvitellut avioituvansa, vaan päinvastoin oli ajatellut olevansa hyvä vanhapiikatyyppi, joka hoitaa siskonlapsia. Kuitenkin kävi niin, että hän päätti vakavasti ajatellen mennä naimisiin. Mattilan mies ei ollut joutunut sotaan, koska oli sen verran nuorempi. Hilkan aviopuoliso oli oikein suosittu nuorison keskuudessa Halsualla, koska hän oli hyvätapainen ja kelpasi hyvin esikuvaksi. Myöhemmin Hilkka Mattilan mies sairasti vakavasti ja Hilkka hoiti hänet. Perhettä perustaessa Hilkka Mattilalle oli tärkeää pystyä kuitenkin pysymään omana itsenään sekä säilyttämään oma työ, ammatti ja tasa-arvo.

Marjusaaren kyläläisistä Anni ja Laila Stolt olivat Hilkan tuttuja. Anni on käynyt Mattiloilla myöhemmin ja heidän kanssaan Mattilat olivat tekemisissä myös asuessaan Talvivaarassa. Sota-aikana Marjusaaren kylällä asui aika paljon sallalaisia. Koulunkäynnin järjestäminen vaati paljon aikaa, koska piti opettaa niin montaa eri luokkaa. Piti myös miettiä, miten kaikille voi järjestää aikaa ja tehdä oppimisesta mieluista. Veli Melender avioitui sallalaisen kanssa, ja hänen sisariaan olivat Alli ja Laila. Oppilaista Hilkan mieleen palautuivat myös Mutkalan tytöistä Aino ja Kaisa sekä Syrin pojat ja tytär Raija, joka oli kasvattina myöhemmin Sanfredilla ja Ruusalla. Lisäksi Matti ja Liisa sekä heidän vanhempansa Elli ja Vilpas sekä Iivari ja Elsa olivat tuttuja. Sanfredin ja Ruusan kanssa Hilkka oli kirjeenvaihdossa niin kauan kuin he elivät. Sinne pystyi aina tulla kuin omaan kotiin. Marjusaarten talo oli siisti ja ihmiset käsityötaitoisia. He tekivät kauniita puseroita. Puutyötkin luonnistuivat, mistä esimerkkinä olivat taidokkaasti tehdyt kirveenvarret.

 

Jälkeenpäin

Mattila olisi päässyt Ateneumin taidekouluun, mutta päätyi sittenkin kouluttautumaan opettajaksi, koska siinä oli parempi työllisyys. Työssään Mattila on kuitenkin aina maalannut. Luonto ja maisemat ovat olleet tärkeitä ja piirtämiseen on ollut luontainen halu. Esimerkiksi kertoessaan satuja koululaisille hän on kuvittanut niitä samalla ja tähän on aina liittynyt huumoria. Mattila on sydämestään ollut opettaja. Hän kirjoitti pari kirjaa jo opiskeluaikana. Ennen lukiota hän kävi kristillisen opiston, jolloin hän kirjoitti muun muassa Keski-Suomen kulttuurihistoriasta, mikä takasi toimeentulon. Mattila sai olla pois muun muassa matematiikan tunneilta tehdäkseen tätä työtä. Hän teki myös esitelmiä elokuvista, vaikka ei ollut koskaan nähnyt mitään muuta kuin opetusfilmejä. Lisäksi runous on ollut tärkeää ja Hilkan runoja on julkaistu lehdissäkin, kuten Lapin Kansassa. Opinnäytetyönsä hän kirjoitti Keski-Suomen historiasta ja Hankasalmen asuttamisesta 1800-luvulla. Opiskelu on jatkunut koko elämän. Sallan terveyskeskuksen seinillä on terveyttä koskevia runoja 10 kappaletta. Vessan seinällä on vessan historiaa käsittelevä runo. Kokoelma on jo hyväksytty julkaistavaksi, mutta vaatisi vielä hieman lisäystä. Myös kirja Mattilan omasta elämästä on tarkastusvaiheessa. Lisäksi hän on tehnyt pari muuta kirjaa, jotka kertovat historiasta ja kulttuurista.

Noin 10 vuotta sitten eli 2000-luvun alussa Hilkka jäi katolta putoavan lumikuorman alle ja häneltä katkesi jalka. Nykyään hän asuu palvelutalossa Sallassa, jossa on kuitenkin mahdollisuus omaan elämään. Mattila on jatkanut kasvatustyötä vielä vanhainkodissakin.

Vanhainkodissa Hilkan huoneen seinällä riippuu taulu, johon liittyy muistoja Halsualta. Hilkka oli hyvin läheinen isäntäparinsa, Sanfred ja Ruusa Marjusaaren, kanssa. He kohtelivat häntä kuin omaa tytärtään. Pääsiäispäivänä Marjusaaren Niemen pirtissä Hilkka ja Sanfred järjestivät kilpailun keskenään. Päivä oli sumuinen ja loskainen, mutta kevät oli jo tuloillaan. Hilkan tehtäväksi tuli piirtää kuva ja Sanfredille jäi runon kirjoittaminen. Sanfred ja Hilkka inspiroivat ensin yhdessä piirroksen suomaan näkymästä tulvajoen paikasta. Kilpailu oli luonteeltaan aikakilpailu ja tulos oli tasaväkinen. Hilkka viimeisteli piirroksen ja Sanfred kirjoitti kuvaan sopivan runon. Kyseinen runo on kirjoitettuna Sanfredin ja Hilkan yhdessä tekemän piirroksen taakse ja se kuuluu näin: "Niin kaunis, jos olis elomme kuin virran vesi tuo, niin kuolemassa elomme siirtyisi Luojan luo".

 

RAUNI MATTILA (O.S. KOSKELA)
29.6.2011

 

Heino Mattilan perhe ja evakkoon lähtö

Heino Mattila oli kotoisin Onkamon kylästä Sallasta, Uutelan talosta. Kylä oli kaukana Neuvostoliiton rajasta, mutta nykyisin raja kulkee vanhan kylän läpi. Perheeseen kuuluivat äidin lisäksi lapset Veikko, Vilho, Laimi, Heino, Oskari, Hannes ja Etti. Hannes haavoittui sodassa vaikeasti. Perheen pojista Oskari avioitui myöhemmin Hankasalmelta kotoisin olevan Hilkka Rutasen kanssa, joka oli ollut Halsuan Marjusaarella opettajana. Vanhimmat lapset olivat jo sota-aikana naimisissa. Talvisodan aikana Mattilan perhe evakuoitiin Tornionjokilaaksoon. Perhe asui kyläkoululla ja Heino kävi opettajaperheen pojan kanssa reissuja Torniojoen ylitse Ruotsin puolelle, koska sieltä sai ostaa kaupasta karkkia. Toiselle evakkoreissulle lähdettiin, kun sota saksalaisia vastaan alkoi. Mattilan perheen emäntä oli varannut kaikille naulakkoon uusia vaatteita ja kenkiä, sillä lähtöä tiedettiin vähän odottaakin. Naulakossa oli muun muassa villapaita, jonka isäntä oli juuri ostanut emännälle markkinoilta. Lähtö tuli kuitenkin niin nopeasti, että kaikki uudet vaatteet jäivät naulakkoon ja mukaan otettiin vain tavalliset pitovaatteet.

Syksyllä 1944 toinen evakkoreissu vei Mattilat Halsualle, jossa he asuivat Elsa ja Iivari Marjusaarella yhdessä huoneessa. Perheet oli Kokkolassa saatettu linja-autoihin, jotka toivat ihmiset sijoituskuntiin. Halsualle lähtevään autoon evakoita oli ollut saattelemassa Eeva Karhulahti (ent. Kalliokoski, os. Kantola). Hän oli juuri keväällä päässyt ylioppilaaksi ja toimi lottana komennuksella. Mattiloilla oli ollut Sallassa maanviljelystä sekä karjaa, jota ei kuitenkaan tuotu Halsualle. Onkamon kylän taloihin oli tullut käsky tappaa kaikki karja. Siinä vaiheessa, kun Mattilan perheen eli Uutelan tilan karja oli ampumatta, oli tullut käsky, että karja lähdetäänkin tuomaan. Heinon veli Oskari oli sanonut, ettei tältä kylältä yhtä karjaa tuoda ja oli ampunut heidänkin karjansa. Heinon Hannes-veljen vaimo Helli oli ollut mukana karjan ajossa. Lehmät tuotiin metsiä pitkin Kemijärvelle. Saksalaiset sotilaat olivat jo alueella ja he ohjasivat heidät metsään, jossa karjan ja karjanajajien piti pysytellä. Lehmät lypsettiin öisin, jonka jälkeen joku kävi hakemassa maidon. Kemijoen siltä oli jo räjäytetty kamalalla paukkeella, jota tytöt lähtivät katsomaan, mutta suomalaiset sotilaat olivat käskeneet mennä takaisin. Rauni Mattila ei tullut koskaan tietämään, miten karja ja ajajat tulivat Kemijoen yli. Kemijärveltä lehmät lastattiin junaan, josta ne jäivät Kälviällä pois.

 

Heino ja Rauni

Heino Mattilan sisar Etti (Edita) oli avioitunut Tapio Kauppisen kanssa ja muuttanut Marjusaaren Sillanpäähän. Naapurin poika Sulo Mattila ja Heino tulivat sisarelle kylään ja sillä reissulla Sulo tapasi Kanniston Kaarinan ja Heino Raunin. Sodan päätyttyä Heino ja Rauni asuivat jonkin aikaa Sallassa, mutta muuttivat Kanalan kylälle. Raunilla oli vain yksi veli, Lauri, joka jäi asuman kotitilaa. Perheen vanhemmat olivat ostaneet Raunin isovanhempien talon, ettei se jäisi asumattomaksi. Samaisen talon Rauni ja Heino lunastivat lopulta itselleen.

 

Halsuan Kanasessa asuneet evakot

Puronhaaralla Kanasessa asui sallalainen Tervon perhe. Eero Haka avioitui perheen vanhimman tyttären, Eevin, kanssa. Perheessä oli kaikkiaan kolme tytärtä ja äiti, perheen isä oli kuollut. Perheen tytöistä Hulda oli hyvä kaveri Rauni Mattilalle ja sallalaisten lähtiessä tytöt itkivät kovin. Kolmas tytär Helvi Tervo muutti Kauhavalle. Perheessä oli myös Yrjö-niminen poika, joka asui Hietalassa. Hänellä oli jo omaa perhettä, kaksi poikaa. Toinen Tervon perhe asui myös Kanasessa, Kusti Koskelalla, Rauni Mattilan isovanhempien luona. Perheeseen kuuluivat Helli-niminen nainen, hänen veljensä sekä heidän serkkunsa. He asuivat Koskelan piharakennuksessa. Hakalassa asui sallalainen Kantoloiden perhe. Perheen nuorin poika lähti rakentamaan uudestaan kotia Sallaan ja meni miinassa, joka oli sorakuopassa. Kanasen Uudellatuvalla asuivat Palojärvet. Perheeseen kuului tyttö ja poika, joiden täti oli Ilmi Palojärvi. Ilmi oli ensin töissä Halsuan kirkonkylällä, jonka jälkeen myös Kanasessa. Hän avioitui halsualaisen Olavi Kanalan kanssa. Ilmin vanhimman sisaren lapsia asuu nykyään Helsingissä. Myöhemmin Mattilat vierailivat usein Ilmillä, kuten myös Ilmi Mattiloilla.

Talvisodan aikana myös Rauni Mattilan sedällä Kanasessa asui siirtolaisperhe Karjalan Parikkalasta. Karjalan siirtolaisia asui myös Kanasen koululla. Hakalassa asui sallalainen Kantoloiden perhe. Perheen nuorin poika lähti rakentamaan uudestaan kotia Sallaan ja meni miinassa, joka oli sorakuopassa. Hakalassa asui myös villi Eugen-niminen poika, jolla oli Ossi-niminen veli. Eugen oli koulussa Kanasessa. Kanasen Isossatuvassa asui iso perhe, mutta he muuttivat Lestijärvelle, kun saivat sieltä paremman asunnon. Joitakin perheestä jäi asumaan Lestijärvelle. Mandelbackan emäntä oli myös karjalaisia. Emännän mies oli kuollut, mutta hänelle oli kuitenkin jäänyt lapsia tästä avioliitosta. Mandelbacka asui Hietalan toisella puolella, josta hän muutti karjalaisen emäntänsä ja tämän lasten kanssa Lestijärven Pillesmäelle. Kanasen kylän ”Rauman alueelle” oli rakennettu uudistiloja, joissa eräästä asui Purolan perhe, mutta joka kuitenkin muutti sieltä pois.

Lisäksi Lauri Kanalan talossa asui Kellokumpuja. Perheeseen kuuluivat äiti ja lapset sekä isännän sisar Sanni. Tämä isännän sisar jäi Kanaseen palvelijaksi muiden sallalaisten jo lähdettyä takaisin. Myöhemmin Sanni muutti Kemijärvelle. Sanni oli hyvä tuttu kirkkoherra Rosman perheen kanssa. Kerran Martta Hietala oli ollut käymässä Sannilla Kemijärvellä ja Sanni oli keksinyt, että nyt mennään käymään Rosmalla. Martta oli estellyt, mutta joutunut lopulta lähtemään. Kyläilyreissu oli onnistunut hyvin ja Rosma oli ollut oikein mielissään vierailusta ja sanonut, että heillä on aina juhla, kun käy halsualaisia.

 

Elämä Halsualla

Halsualla sallalaiset ihmettelivät nevasta tehtyjä peltoja, kytömaita ja sitä, että heinää kasvatettiin pelloilla, eikä sitä enää tarvinnut niittää nevoilta karjan tarpeisiin, kuten ennen. Sodan jälkeen myös Onkamoon raivattiin nevoista peltoa ja pinta-alat taloissa kasvoivat voimakkaasti. Kanasessa toimi sota-aikana yksityiskauppa. Posti piti hakea kirkolta ja sen sai korvausta vastaan ottaa vuodeksi kerrallaan hoidettavaksi. Joskus Koskelalaisetkin kantoivat sen. Posti oli lajiteltu kirkolla valmiiksi ja postilaukku oli raskas. Kanasen postinkuljettaja toi myös Marjusaaren postilaukun tullessaan Sillanpäähän, joka oli Marjusaaren postitalo. Pankkiasiat hoidettiin Halsualle, mutta koska osa kyläläisistä oli lestijärveläisiä, kunnan asioita piti hoitaa tarkasti siihen kuntaan, mihin kuuluttiin. Esimerkiksi Rauni Mattilan kotiväki, Koskelat, olivat lestijärveläisiä Harjunpäässä, muut olivat halsualaisia. Myös rippikoulu käytiin kotikunnan seurakunnassa. Päivittäisiin asioihin se vaikutti. 1970-luvulla asiaa ajettiin kiivaasti ja odotettiin innolla, että päästäisiin asumaan samaan kuntaan. Vanha Lestijärven raja kulki Pahkaharjuun. Vanhat ihmiset hakivat osan taloista Halsualle, mutta osa jäi Lestijärvelle.

Rauni Mattilan isä, Koskela, oli usein järjestämässä talkoita ja pakko-ottoja Kanasen kylän ja Marjusaarenkin osalta. Rauni ja hänen serkkunsa kokosivat usein lumppuja ja villaa, mitä milloinkin, ja kulkivat koko kylän talot läpi. Sitä varten he saivat opettajalta luvan olla poissa koulusta. Ihmiset suhtautuivat asiaan hyvin ja Koskelan Viljami tapasi sanoa keräykseen osallistuessaan: ”Isänmaa tarvii”. Kerätyt tuotteet tuotiin sitten hevosella kirkonkylälle.

Yhdistyksistä ja järjestöistä ainakin martat ja lotat järjestivät kylällä toimintaa, jossa naiset kehräsivät, karstasivat ja kutoivat vaatteita rintamalla oleville kylän miehille, varsinkin niille, joilla ei ollut puolisoa hoitamassa vaateapua. Myös muille tehtiin sukkia ja lapasia. Maatalouskerhon toimintaa Rauni ei muistanut olleen.

 

Takaisin Sallaan

Sodan päätyttyä Mattilan perhe lähti takaisin Sallaan kesällä 1945. Kaikki muut rakennukset, paitsi koirankoppi oli poltettu. Ensin rakennettiin väliaikaisia saunoja ja jonkinlaisia kotuksia, että päästiin alkuun. Heino Mattilan isä oli haudattu ennen sotia Sallan vanhalle hautausmaalle, mutta sodan jälkeen se oli jäänyt Neuvostoliiton puolelle. Kun lopulta Mattilan perhe pääsi sodan jälkeen käymään hautausmaalla, huomattiin, että koko hautausmaa oli kynnetty pelloksi.

Heino Mattilan veli asui maatilaa Onkamossa, jossa osa uusista tehdyistä pelloista oli rajavyöhykkeellä. Välillä oli lähes rikollista käydä pelloilla ja usein rajan takaa kuului konekiväärin papatusta. Kerran Heinon veljen vaimo, Helli, oli rajapelloilla heinänteossa. Helli oli lähtenyt hakemaan vettä lähteestä kahvinkeittämistä varten ja hänen miehensä Hannes jäi ajamaan niittokonetta. Lähteellä Helli huomasi, ettei ollut asialla yksin, vaan lähteen toisella puolella oli ollut venäläinen sotilas. Helli ajatteli ensin huutaa apua, mutta tajusi, ettei kukaan kuitenkaan kuulisi häntä niittokoneen ääneltä. He tuijottivat toisiaan hetken aikaa, sotilas pudisti päätään ja lähti. Helli otti vettä ja lähti nopeasti takaisin pellolle. Hän oli kovin arka ja pelkäsi kaikkea mahdollista. Sota-aikana Helli oli ollut Sinisenprikaatin matkassa lottana. Tällaiset viihdytyskiertueet kävivät myös etulinjassa ja näistä matkoista oli jäänyt Hellille pelkoja. Kiertueilla oli ollut mukana muun muassa Malmsten. Helli oli pitänyt päiväkirjaa lotta-ajoilta. Raunikin oli lukenut kirjaa ja se oli ollut hänestä mielenkiintoinen.

 

Jälkeenpäin

Yhteyksiä sallalaiset eivät jälkeenpäin pitäneet paljon. Mattilat vierailivat joillakin sallalaisilla tutuilla, kuten Kallungeilla ja Onkamon Hillellä. Kaikki Halsualla olleet sallalaiset eivät olleet entuudestaan tuttuja, mutta tulivat sitten tutuiksi. Esimerkiksi Voitto Tolppanen vieraili usein ja piti yhteyksiä. Sallassa Mattilat kävivät lastensa kanssa, ainoastaan vanhin tytär ei ole käynyt siellä. Myös Oskari Mattila vieraili usein Halsualla. Lisäksi Hannes perheineen vieraili Halsualla mennessään Tampereelle. Serkut asuvat jo kaukana.

 

KIRSTI NIKUNEN (O.S. KALLIOKOSKI)
7.10.2011 ja 10.10.2011

 

Halsuan Kalliokoskella asuneet evakot

Sallalainen Salmelan perhe asui Kalliokosken Mäkelässä porstukamarissa. Perheessä oli neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Tytöt lähtivät Etelä-Suomeen ja muu perhe Sallaan. Myös Mehtäläisen perhe asui Kalliokoskella. Perheessä oli useita tyttöjä ja poika, joka oli Isossatuvassa töissä ja menetti kätensä puimakoneessa. Tenho Kalliokoski seurusteli Mehtäläisen perheen tytön kanssa. Mehtäläisen perheessä oli paljon lapsia, mutta heillä oli vain yksi huone asuttavanaan. Se on jäänyt Kirstin mieleen, koska oltaessa yhdessä lehmiä paimentamassa, Mehtäläisen lapsilla oli ollut eväänä vain paljasta leipää. Isossatuvassakin oli ollut joku nainen evakkona. Myös eräs siirtolaisperhe oli muuttanut Pillestörmälle asumaan. Kirstistä oli tuntunut kovin tyhjältä, kun kylä oli tyhjentynyt ja evakot olivat lähteneet.

 

Kirsti Nikusen elämästä

Kuusiston Oska (Kalliokoski) eli Kirsti Nikusen isä oli kova kalastamaan. Välillä kalaa oli niin paljon, että sitä jätettiin metsään mätänemään, jos saalis oli liian suuri. Salmelan perhe oli hakenut metsästä sinne jätettyjä kaloja ja syönyt niitä. Perheen emäntä oli todennut: ”Kala on parempaa kun se on kesättynyttä”. Sen jälkeen Oska alkoi viedä ylimääräiset kalat Salmelan perheelle. Oskari Kalliokosken vaimo oli kuollut ja hänelle oli jäänyt kolme tytärtä. Kuusistossa asui Oskan perheen lisäksi hänen sisarensa Fiina ja äitinsä Tilda. Tilda-mummu ja täti olivat hyvin ankaria kasvattajia Oskan tyttärille. Täti jopa juoksutti usein tyttöjä metsään kepin kanssa. Myöhemmin, kun tytöt olivat jo aikuisia ja Kirsti toi tädille Ruotsista vaatteita, oli tämä kysynyt, miten hänelle nyt tuodaan vaatteita, kun hän oli ollut niin paha tyttöjä kohtaan.

Kirsti oli muuttanut Göteborgiin Ruotsiin, koska hänen miehensä oli halunnut ulkomaille töihin ja oli ollut muun muassa laivoilla töissä. Halsualle jäi Kirstin 3-vuotias poika. Kirsti oli ensin töissä ravintolassa tiskaamassa, jonka jälkeen kutomatehtaalla vaihtamassa lankapuolia. Ne olivat suuria, raskaita ja metallisia ja työssä piti olla nopea. Toisesta pojasta tuli ruotsinkielentaitoinen, kun hän kävi kaikki koulut ruotsin kielellä. Töissä pärjäsi kuitenkin myös suomen kielellä. Välillä tosin oli ollut vaikea ymmärtää, mitä pomot sanoivat, vaikka joitakin ruotsin kielen sanoja toki osasi. Alueella oli paljon suomalaisia, mutta myös useita muita kansallisuuksia. Ruotsissa Nikuset olivat 30 vuotta. Tehtaalla ollessaan Kirsti virkkasi paljon verhoja ja liinoja italialaisille.

Sota-aikana Kirsti Nikunen toimi lottana ja oli Isontuvan Aino Kalliokosken kanssa tapulissa vartioimassa yhdessä öisin. Ainon veli Sulo Kalliokoski oli silloin usein kunnantoimistolla vahdissa jonkun muun kanssa. He laittoivat kahvia ja jotakin ruokaakin päivystäjille. Tapulissa oli talvisin kylmä. Päällä piti olla miesten saappaat ja turkit, jotta tarkeni. Vuorot kuitenkin jotenkin kiersivät, eikä vuoro kestänyt koko yötä. Vuoron päätyttyä, keskellä yötäkin, lähdettiin kävelemään kotiin. Kerran tapulista tultuaan Aino sanoi, että hän meinasi soittaa Sulolle, että nyt tulee lentokone, vaikka ei mitään konetta ollutkaan. Olisi tullut edes jotakin toimintaa, ettei vahtiminen olisi tuntunut ihan turhalta. Sulo oli suuttunut kovin ja ollut vihainen, ettei niin sovi tehdä. Hän olisi joutunut tehdä heti hälytyksen ja turhasta hälytyksestä olisi tullut seurauksia. Kirsti ei muistanut, maksettiinko vahtimisesta jotakin, mutta siihen saatiin kuitenkin jotakin kurssitusta.

Lehmät vietiin sota-aikana Kivojalta metsään. Joissakin paikoissa oli aitoja, mutta ei joka paikassa. Kerran useamman kivojalaisen lehmät olivat menneet Otto ja Lyyti Venetjoen kaurapeltoon. Lyyti hakkasi ja potki lehmiä ja piti kova elämää tuodessaan niitä Kalliokoskelle. Kuusiston Mansikki-lehmä oli tullut laumassa ihan viimeisenä ja se oli viimeisillään. Kirsti Nikunen joutui pienestä pitäen huolehtimaan eläimistä. Hän joutui asioimaan muun muassa Sykäräisen myllyllä hevosella, jonne mentiin suoraan nevojen yli. Hän kävi myös Alajoella ja Joen poikien myllyllä. Kirsti joutui olemaan heidän talon vuorolla kuskina ja keräämään kahden kylän maitotonkat ja ajamaan ne meijerille. Tonkat painoivat heiveröiselle tytölle paljon ja mieleen on jäänyt, kuinka meijerillä seisoi usein pitkä rivi miehiä toimetonna, mutta kukaan heistä ei vahingossakaan auttanut tonkkien nostamisessa – katsoivat vain.

Kanalan Juha Jaakko osti tappoeläimiä. Kerran Kirstin piti viedä hänelle lehmä, joka vietiin hevosen kärryihin kiinnitettynä. Toisen kerran varsa. Oli ollut kova paikka jättää varsa ja lähteä emän kanssa kotiin. Varsa oli jäänyt talliin huutamaan. Oskan hevonen oli ollut sodassa ja loukannut polvensa, mutta se oli kuitenkin päässyt takaisin kotiin. Joku Karhulahden mies osti tappohevosia ulkomaan vientiin. Oskan sisar oli omin luvin myynyt hevosen. Hevonen oli pistetty autoon ja se oli huutanut siellä kovin, koska oli kai luullut lähtevänsä taas sotaan. Kirsti muistaa myös erään tapauksen hevosiin liittyen erityisen hyvin. Kirsti oli ollut siskojensa Annan ja Allin kanssa katsomassa Kalliokosken Vilhon hevosta. Hevonen oli päässyt karkaamaan. Samaan aikaan Kirsti ajatteli oikaista tien yli pensaaseen ja hevosella oli ollut sama suunta. Niinpä tyttö jäi hevosen jalkoihin. Päässä on yhä helliä kohtia.

 

MARTTA PATANA

 

Halsualla asuneista evakoista

Evakot tulivat Halsualle syyskesästä vuonna 1944. Valde ja Sylvi Joen luona asui Kujalan perhe, johon kuuluivat vanhemmat Antti ja Eveliina sekä lapset Väinö, Santeri, Ahti ja Eino sekä Eveliinan poika Eilo Oinas. Perhe saapui Halsualle Sallan Onkamosta syksyllä 1944. Talossa oli tilaa evakoille, koska Joen perheessä oli vain kaksi lasta, Erkki ja Eila. Muista evakoista Martta Patana muistaa myös Kursun perheen, joka asui Ketolassa.Kesälahdet taas asuivat Kujalassa. Oskari ja Tilta Sillanpäällä asuivat Hämäläiset. Karoliina Riihimäen luokse muutti Kaaleb ja Taimi Kotala perheineen Sallan Kallungista. Muuraiskankaalla asui kaksi evakkotyttöä, Sirkka ja Elli. Nestori ja Sofia (Fiia) Meriläisellä asui Tolppasen perhe Onkamosta. Aatami ja Hilja Tolppasella oli kahdeksan lasta: Voitto, Tilma, Vilho, Niilo, Salme, Rauni, Ilmi ja Maire Kaarina. Patana muistaa myös Kalle Kortelaisen, joka asui Kalliokoskella. Martta Kupari tuli lehmien kanssa evakkoon Halsualle Suomussalmelta. Armas ja Anni Mäntykorvella Liedeksessä asui Valtteri ja Ada Saaren perhe. Heillä oli kaksi lasta, Impi ja Verne.

 

Sota-aika Halsualla

Koululaisia oli siirtolaislasten tultua niin paljon, että koulunkäynti piti jakaa aamu- ja iltavuoroihin. Amalia Karppinen oli yksi opettajista ja hänen perheensä oli evakossa M.eriläisen koululla. Amalian mies Väinö oli viikot Kälviällä töissä. Meriläisen koululle jäi Märkäjärven kello, jota yhä säilytettään koulun vitriinissä.

Nuorta väkeä oli Patanan mukaan erityisesti Venetjoella pitkissä tuvissa. Nuoret kävivät tansseissa seurantalolla ja leikkivät piirileikkejä. Muun muassa Kalle Ruuska soitti tansseissa haitaria.

Martta Patana muistaa sallalaisten ruoista kampanisut, joihin ei laitettu ollenkaan sokeria, vaan piimää ja rasvaa.

Sota-aikana lottien toiminta oli aktiivista. Erityisesti Suoma Kulla oli mukana toiminnassa.

Patana toimi sota-aikana piikana Halsualla.

 

AAPO RÅMAN
21.9.2011

 

Halsuan kirkonkylällä asuneet evakot

Amalia-tummun mökissä Kauppisessa asui sota-ajan Tyyne Ervasti, jolla oli Tuulikki-niminen tytär. Ervastit olivat pohjoisen evakoita. Tuulikki oli Kerttu Råmanin hyvä kaveri ja lähes samanikäinen. Elli Koskelan tupa oli olemassa jo sota-aikana. Siihen aikaan se kuului kuitenkin Majasaaren Väinölle, Väinö Kauppiselle, jonka äiti oli asunut mökissä. Myös joitakin heidän sukulaisiaan ja evakoita oli asunut siellä. Myös koulua vastapäätä olleessa mökissä asui evakoita. Råmanin kotona ei ollut evakoita, koska oma perhe oli niin iso. Lisäksi yhtenä syynä tähän oli varmasti se, että perheen isä oli poliisi ja ammatin vuoksi tarvittiin tilaa.

 

JOUKO SIMOINEN
13.9.2011

 

Sota-aika Halsualla

Jouko Simoinen oli talvisodan syttyessä 10-vuotias. Halsualla sodasta ei jouduttu kärsimään kovin paljon, koska rintamalinjat olivat niin kaukana. Ainoastaan jatkosodan aikana eräänä iltana tuli puhelimitse määräys, että valot oli sammutettava kaikista paikoista. Syynä oli venäläinen lentolaivue, joka oli lähestymässä. Joukon äiti oli käskenyt Joukoa menemään kiireesti sanomaan Yrjö Nygårdille, jolla oli kirkas karbidilamppu, että valo oli sammutettava. Joukon tullessa Nygårdilta, rupesi taivaalta kuulumaan kauhea humina, jolloin lentolaivue tuli lännestä suuntanaan itä. Mitään suurempaa vaaraa laivueen ylilennosta ei aiheutunut.

Ensimmäiset Halsualle tulleet siirtolaiset olivat karjalaisia, joita tuli iso lauma. Jouko oli ollut muiden poikien kanssa lämmittämässä seurantaloa evakoita varten. Jouko muisteli, että karjalaiset olivat nuoren pojan silmissä olleet oudon näköisiä. Huivipäiset mummot pitkine hameineen olivat makoilleet pitkin lattioita seurantalolla. Sallalaiset tulivat vasta myöhemmin. Heitä tuli noin 700. Simoisen kotona ei ollut evakoita, mutta mummon mökissä koulua vastapäätä asui sallalainen ”liikemies”, joka teki sätkiä kessuista ja möi ne. Myös tässä bisneksessä halsualaiset pojat olivat mukana.

Samaisessa mökissä asuivat myöhemmin inkeriläiset Gerassimovit: Mikko ja hänen vaimonsa sekä tyttäret Mari ja Tekla, jotka olivat vanhoja piikoja. Mari ja Tekla olivat usein töissä Simoisen kotona, esimerkiksi pilkkomassa puita. Gerassimovin isäntä oli ammatiltaan kalastaja ja muun muassa myymälänhoitaja Nissi kävi korjauttamassa hänellä verkkonsa. Mikon täytyi käydä ilmoittautumassa ja leimaamassa passi Vetelissä nimismiehen luona säännöllisesti, niin kuin muidenkin siirtolaisten. Matkalla Veteliin Mikko keräsi suuria säkillisiä sieniä, jotka sitten Salmisen sekajuna, joka ajoi Halsuan ja Kokkolan väliä, keräsi tien varresta ja toi Halsualle. Samassa mökissä Gerassimovien kanssa asui myös inkeriläinen Varpu Pajunen. Rauhan tultua inkeriläiset piti palauttaa takaisin Neuvostoliittoon, mutta Varpu Pajunen oli hyvin sairaalloinen ja hänet siirrettiin Kurikan kunnalliskotiin, jossa hän vähän ajan päästä kuoli. Jouko Simoinen auttoi usein Pajusta hakemalla tälle maitoa ja puita Mäntyniemestä. Inkeriläiset puhuivat suomea.

Halsualla asui sota-aikana myös venäläisiä sotavankeja, jotka oli majoitettu Aune ja Veikko Kauppiselle. Heillä oli esimerkiksi Boris-niminen vanki töissä, joka puhui hieman suomeakin. Erään kerran Vilho Venetjoella katettiin ulkorakennuksen kattoa päreestä. Työmiehistä oli puutetta, joten Jouko kavereineen oli auttamassa Vilhoa. Myös Boris oli katolla. Boriksen istuessa katon harjalla, naulasi Olarik Heikkilän poika Heikki Boriksen housun takapuolesta kiinni kattoon. Boris ei kuitenkaan huomannut tätä, vaan nousi jonkun ajan kuluttua ylös, jolloin housut repesivät takapuolesta. Boris suuttui kovin ja Heikki hyppäsi alas katolta, mutta Boris hyppäsi perään. Miesten välille meinasi syntyä tappelu, mutta muut pääsivät väliin. Sotavangit olivat mukana myös seurantalolla järjestetyissä tilaisuuksissa. Siihen aikaan ei saanut järjestää tansseja, mutta piirileikkejä voitiin leikkiä. Leikeissä laulettiin piirilauluja ja pyörittiin edestakaisin. Se oli senaikaista nuorten huvittelua.

Martti Kujalalla Nurmelassa oli neljä muuta sotavankia töissä, joista kolme karkasi. Nurmelan pihassa oli renkitupa, jonka takassa oli tukirauta pitämässä sitä kasassa. Kolme muuta vankia köyttivät yhden vangeista kiinni tolppaan, ettei tämä pääsisi kantelemaan muiden paosta. Karanneet vangit menivät Kotkannevan yli Sykäräisiin, josta he jatkoivat matkaansa Tornionjoelle. Heidän päämääränään oli päästä Ruotsin puolelle, mutta heidät otettiin kiinni kesken uimamatkan.

Kolme saksalaista upseeria vieraili sota-aikana Halsualla. Joukon äidillä Selma Simoisella oli tapana ottaa reissumiehet heille asumaan, koska Halsualla ei ollut matkustajakotia. Niinpä Simoisille oli soitettu Kokkolasta, että kolmelle miehelle olisi saatava majoitus ja ruokailu järjestettyä. Upseereilla, joista yksi puhui suomea, oli oma bensakäyttöinen auto. He majoittuivat Joukon kotona noin viikon verran. Upseerit lähtivät joka aamu jonnekin. Jouko kuitenkin huomasi, että upseerien auto seisoi ainakin kahtena päivänä pappilan pihassa. Saksalaisten tehtävä Halsualla jäi epäselväksi, mutta Jouko on jälkeenpäin ajatellut Halsualla vierailun liittyneen juutalaisvainoihin. Juutalaisia palautettiin Suomestakin Saksaan, jossa he joutuivat keskitysleireille. Näin ollen upseerit olisivat siis olleet tutkimassa kirkonkirjoja ja etsimässä sukunimiä, jotka viittaisivat juutalaisiin sukujuuriin.

Halsualla vallitsi sota-aikana innokas talkoohenki. Esimerkiksi elonkorjuu sekä perunoiden istuttaminen ja nostaminen tehtiin talkoilla. Lotilla oli omat tehtävänsä. He esimerkiksi pitivät yötä päivää Halsuan kirkon tapulissa ilmavalvontaa. Lotat myös leipoivat leipää Nestori ja Vieno Kauppisella eli Harjun talossa. Joukon äiti oli hyvin aktiivisesti mukana lottatoiminnassa, joten myös Jouko vietiin pakkaamaan leipiä. Leivät olivat neliskanttisia ohuita ruisleipiä, jotka ennen laatikoihin pakkaamista kuivatettiin. Hyvä esimerkki talkoohengestä oli myös se, kun Metsähallitus talkoilla hakatutti pilke- ja hiilipuita. Jouko oli monta kertaa mukana Loukkukoskella näissä hommissa. Yhden kuution hakkaamisesta sai rintamerkin, jossa oli rautakirves. Kuudesta kuutiosta sai hopeakirveen ja kahdestatoista kultakirveen. Muuta palkkaa ei saanut.

Yhteen aikaan sanottiin, että miesten ollessa rintamalla, oli Halsualla yhtä paljon paikallista väestöä kuin siirtolaisiakin. Saman ikäluokan siirtolaispojat tulivat Joukolle tutuiksi, mutta nimet ovat jo unohtuneet. Siirtolaiset olivat rippikoulussa yhtä aikaa halsualaisten kanssa. Kirkkoherra oli tällöin todennut, ettei Halsualla ole koskaan ollut yhtä paljon rippikoululaisia yhdellä kertaa. Lukumäärä oli noin 60 nuorta. Rippikoulussa oli ollut myös monta nättiä sallalaistyttöä. Sota-aikana miehet olivat poissa, joten pojat laitettiin töihin pilketehtaille. Kauppisen Antin riihellä oli pilketehdas. Ensin koivuhaloista kuorittiin parkkiosa pois, jonka jälkeen paalatut puut sirkkelöitiin viiden senttimetrin mittaisiksi kiekoiksi. Tämän jälkeen pojat paloivat kirveellä nämä kiekot lohkoiksi. Lopulta saadut pilkkeet säkitettiin. Niistä saatiin rahaa, mutta summan määrä on kuitenkin unohtunut. Toinen pilketehdas oli Niemellä, Myllytörmällä. Siellä haloista tehtiin pilkkeitä, joita autot käyttivät hiilipöntöissä, koska siihen aikaan ei bensiinillä ajettu. Kanasen Kettukankaassa taas poltettiin hiiltä isoissa miiluissa.

 

Sodan jälkeen

Sodan loputtua rauhanehtojen mukaan Suomen suojeluskuntajärjestö piti lopettaa. Myös Halsualta löytyi asekätköjä. Erään kerran Jouko oli kavereineen Filemon Kauppisen kahvilan luona, kun paikalle ajoi kuorma-auto, jonka kuorma oli peitetty pressulla. Pojat olivat uteliaita ja menivät katsomaan. Pressun alta löytyi ammus- ja aselaatikoita. Osa kahvilan pihalla olleista miehistä nousi auton lavalle ja auto lähti jatkamaan matkaansa Lestijärvelle päin. Parin tunnin päästä auto tuli takaisin lava tyhjänä ja miehet jäivät pois Onni Kauppisen talon kohdalla. Aseiden kätköpaikasta ei edelleenkään ole tietoa.

Jouko Simoinen oli sodan päätyttyä töissä Maanlunastuslautakunnalla. Työtehtäviin kuului uudistiloiksi luovutettavien alueiden tarkastaminen. Hän asui jonkin aikaa kortteeria Marjusaaren Rantalassa Tekla Rantalalla. Myöhemmin työ siirtyi Lestijärven puolelle, jolloin Jouko joutui olemaan kortteeria Lestijärven Kangasvierellä. Eräänä päivänä vuonna 1947 Jouko oli kävellyt koko päivän metsässä, jonka jälkeen hänen piti vielä kävellä kortteeritaloon. Sitten kotoa Halsualta tuli puhelu, että Jouko saisi työpaikan Jyväskylän postissa, mutta työ pitäisi ottaa heti vastaan. Simoinen lähti illalla yötä vasten kävelemään Halsualle ja perillä kotona hän oli klo 3 yöllä. Aamulla klo 9 piti jo lähteä kävelemään Matinnevalle, että ehti Jyväskylään menevälle linja-autolle. Lopulta hän jäi samalla reissulla Jyväskylään töihin. Simoisen vaimo on veteliläissyntyinen ja kesät he viettävät Konginkankaalla olevalla kesämökillään, jossa vietetään aikaa myös myöhään syksyllä.

 

JOUKO SIMOINEN, VEIKKO VENETJOKI JA MATTI HEIKKILÄ

 

Sallan kunnalliskoti

Sallan kunnalliskoti/vanhainkoti oli siirretty Halsuan pappilaan. Vanhainkodin johtajan nimi oli Piirainen ja ”talonmiehenä” toimi Akseli-niminen mies, joka oli huumorimiehiä. Vanhainkodilla oli suuri lehmäkarja valkoisia lehmiä. Monet halsualaiset, joilla ei ollut omia lehmiä, hakivat tinkimaitoa Sallan kunnalliskodista, koska siellä lehmiä oli niin paljon. Kylän pojat paimensivat lehmiä syksykesästä vuonna 1944 pappilan mailla järven rannassa, Murhatanhualta oikealle. Eräänä aamuna Alarik Heikkilä tuli järvenrantaan, jossa pojat olivat koko yön paimentaneet Sallan kunnalliskodin lehmiä. Pappilan haassa ei ollut mitään aitoja ja työ oli aika vaikeaa, kun yöt olivat pimeitä ja poikia nukuttikin. Alarik oli kysynyt, josko paimenet olivat nukahtaneet, koska hänen viljapellostaan oli löytynyt kaksi valkoista lehmää, eikä sellaisia ollut koko Halsualla tai Alarikilla itsellään.

 

VEIKKO VENETJOKI (VEIKKO VILHONPOIKA VENETJOKI)
7.9.2011

 

Halsualla asuneita evakoita

Iita ja Vilho Venetjoen talossa asui siirtolaisia muutaman päivän ajan, mutta he joutuivat muuttamaan aika pian pois, koska huoneet olivat niin pieniä. Alarik Heikkilän talossa asui myös sallalaisia. Yksi Heikkilän perheen tyttäristä avioitui sallalaisen kanssa, kun toinen taas muutti Amerikkaan. Nykyisen Venetjoen talon kohdalla kirkonkylällä oli aikoinaan Amalia-mummon (Kauppinen) mökki, jossa asui siirtolaisia. Mummon mökki sijaitsi Iita ja Vilho Venetjoen tontilla, jolloin heidän vanha talonsa oli tontin toisessa päässä. Amalian poika oli kaatunut sodassa. Lisäksi Heikkilän talossa asui Onkamo-nimisiä sallalaisia.

Sallalaisten lisäksi Halsualla asui karjalaisia, joita jäi paikkakunnalle pysyvästi sodan jälkeen. Tällainen perhe oli muun muassa Mehtäläiset, jotka asuivat Meriläisessä harjun takana. Mehtäläisen lapset olivat koulussa. Toinen karjalaisperhe oli Pussiset, jotka asuivat Halsualla vähän aikaa. Sota-aikana Halsuan asukkaista puolet oli siirtolaisia, kun laskettiin, että miehet olivat sodassa.

Skrökki-Jussi oli myös siirtolaisia. Jussi ja hänen vaimonsa olivat vanha pariskunta, joka asui kirkolta katsoen järven takana. Jussi oli tehnyt navettansa suurista puupölkyistä ja muurannut ne saven avulla. Jussin väki kulki kirkolla suoraan järven yli. Kerran huonojen jäiden aikana Jussi oli laittanut lukutaidottoman vaimonsa kauppaan lapun kanssa ja käskenyt antaa sen kaupanhoitaja Virkkalalle. Lappuun oli kirjoitettu: ” Tällä kerta en voinut pistää rahaa vaimoni mukaan, kun on huono jäätilanne. Maksan myöhemmin ostokset.”

 

Sota-aika Halsualla

Venäläisiä sotavankeja sijoitettiin kirkonkylän taloihin. Esimerkiksi Boris-niminen vanki oli töissä Martti Kujalan maatilalla Nurmelassa, jossa Venetjoki muisteli vankeja olleen jopa viisikin kerrallaan. Aune Kauppisella ollut sotavanki tuli hyvin tutuksi naapurin poikien kanssa ja hän puhui jopa vähän suomeakin. Hänellä oli morsian naapurikylällä, Korkeaniemellä. Naapurin pojat avittivat Borista ”riiuureissulle” nostamalla kiveä ulkoapäin niin, että Boris pääsi karkaamaan yöksi pois. Tokihan aikuisetkin tiesivät tästä ja Boriksen reissut olivat julkinen salaisuus. Boriksen karattua myös Veikko Venetjoen isä Vilho Venetjoki oli etsimässä Borista. Kaikki tiesivät hyvin, että Boris oli kätkeytynyt hetekan alaosan väliin, mutta häntä ei sieltä löydetty, kun ei tahdottu löytää. Boris kuitenkin ammuttiin Tornionjokeen, kun hän oli ylittämässä rajaa.

Veikko Venetjoki oli ollut jonakin yönä sota-aikana paimentamassa siirtolaisten lehmiä. Lehmäkarja oli hyvin suuri ja se kuului jollekin laitokselle, eikä ollut yksityisen ihmisen. Kyseessä oli Sallan vanhainkodin karja. Paimentamista ei kuitenkaan jatkunut pitkään ja karjan myöhempi sijoituspaikka ei ole tiedossa.

 

Sodan jälkeen

Veikko Venetjoki lähti Halsualta 16-vuotiaana sodan päätyttyä. Venetjoki avioitui Lahdessa ja palasi vuonna 1962 Kokkolaan. Tapio Kauppinen oli Veikko Venetjoen koulukaveri ja istui samassa pulpetissa. Kauppinen avioitui sallalaisen Editan kanssa ja heillä Venetjoet vierailivatkin usein.

 

 

 

Tulosta sivu Sivun alkuun Päivitetty 21.07.2015 10:47