Evakko - Vastaanottajaperheiden haastattelut

Vastaanottajaperheiden haastattelut

Videot tarvitsevat Adobe Flash Playerin toimiakseen, voit ladata sen täältä.

Haastattelu Hellen Hietalahti (o.s. Rutanen), myös VIDEO
Haastattelu Raakel Hotakainen ja Paavo Karvonen
Haastattelu Sirkka Hotakainen
Haastattelu Kaino Karhukorpi
Haastattelu Sulo Karhulahti
Haastattelu Airi Karvonen (o.s. Hotakainen) ja Olavi Karvonen
Haastattelu Erkki Kujala
Haastattelu Ritva Kujala
Haastattelu Liisa Luoma (o.s. Marjusaari)
Haastattelu Matti Marjusaari
Haastattelu Ahti Meriläinen
Haastattelu Kyllikki Peltola (o.s. Meriläinen)
Haastattelu Tyyne Sillanpää (o.s. Kotila)
Haastattelu Martta Simoinen (o.s. Kauppinen)
Haastattelu Anita Tuominiemi (o.s. Karhulahti)

HELLEN HIETALAHTI (O.S. RUTANEN), vastaanottajaperheestä
9.7.2011

Evakoiden tulo Halsualle

Hellen Hietalahti oli toisella luokalla, kun evakot tulivat. Rutaset asuivat Mastokankaalla mummolassa, joka oli naisten hallussa Hellenin enon ja isän ollessa rintamalla. Kun lapset kuulivat, että heille tulee evakoita, alkoivat he odottaa heitä kuin joulupukkia. Hellenin äiti ja mummo selostivat lapsille, että evakot ovat samanlaisia ihmisiä kuin hekin. He vain joutuivat lähtemään sodan jaloista pois Sallasta, jossa oli täysi sota käynnissä. Valmistelut evakoita varten olivat samanlaisia kuin jouluvalmistelut: kaikki paikat siivottiin, sängyt pestiin ja mummo haki riihiladosta puhtaat oljet, koska patjat olivat olkipatjoja. Mummon kutomat nukerit eli poppanat levitettiin olkien päälle, joiden päälle laitettiin vielä puhtaat lakanat. Savusauna lämmitettiin, mummo leipoi rieskaa ja keitti suuren kattilallisen lihaperunakeittoa.

Kaikki valmistelut saatiin tehtyä, mutta lopulta tuli tieto, ettei Mastokankaalle tulekaan evakoita. Pettymys oli valtaisa. Rutaset ja erityisesti lapset ihmettelivät, miksei heille tullutkaan ketään. Seuraavana aamuna mummo sanoi menevänsä katsomaan, mihin heidän evakkonsa olivat jääneet. Vähän ajan päästä mummo tuli takaisin ja kertoi, että evakot olivat menneet Iivari ja Elsa Marjusaarelle. Siellä evakoita oli niin paljon, että heistä riittäisi myös Rutasille, jotka toivoivat samanlaista lapsiperhettä kuin heillä itsellään. Lasten toivomuksena oli ollut, että evakkoperheessä olisi Hellenin ikäinen tyttö ja Hellenin veljen, Anteron, ikäinen poika sekä poikavauva, joka olisi perheen pienimmän, Veli-Matin, kanssa samanikäinen. Lapsille kuitenkin sanottiin, ettei evakoita heidän valintojensa mukaan lähetetä, vaan sieltä tulee ketä tulee.

Evakoista vanha emäntä eli Maria-mummo ja useita aikamiespoikia jäi Marjusaarille asumaan. Eräästä perheestä isä oli rintamalla, joten äiti ja lapset tulivat asumaan Rutasille. Niinpä Rutaset saivat kuin saivatkin oman evakkoperheensä, mikä oli heille kuin juhlaa. Evakkoperheen eli Mattiloiden lapsista Aulis oli Helleniä vuotta vanhempi ja Raili Hellenin kanssa samanikäinen, joten he aloittivat yhdessä toisen luokan. Heikki taas oli Hellenin veljen Anteron kanssa samanikäinen. Perheeseen kuului myös poikavauva Seppo, josta saatiinkin sopivasti leikkikaveri Veli-Matille. Mattiloilla oli myös karjaa, lampaita ja sikakin mukanaan, jotka sopivat hyvin Hellenin mummolan navettaan ja lampolaan.

Elämää evakoiden kanssa

Rutasen perheen elämä evakoiden kanssa sujui erittäin hyvin. Lasten leikit sopivat yks yhteen, kuten myös evakkoperheen emännän Anna-Liisan ja mummon askareet. Mastokankaan perheen talo oli iso, jossa oli suuri tupa ja sen perällä kaksi kamaria. Taloa sanottiin Mastokankaaksi, koska mummon sukunimi oli Mastokangas. Mummo, Iida Mastokangas asui toisessa kamarissa ja toisessa evakot, jotka keittivät ruokansa tuvan puolella. Hellenillä, hänen sisaruksillaan ja äidillään oli käytössään pohjatupa, joka oli jaettuna hellahuoneeseen ja makuukamariin. Lisäksi oli porstuakamari, jossa aikamiestytöt asuivat.

Koulussa oppilasmäärä tuplaantui ja lapset saivat paljon uusia kavereita. Opettajana Rantalan koulussa toimi Hilkka Rutanen, josta tuli myöhemmin Mattila, kun yksi aikamiespojista, Oskari Mattila, vei hänet mukanaan Sallaan. Halsualaisten ja sallalaisten lasten leikeissä ei ollut eroja, vaan he hyppäsivät yhdessä ruutua ja pelasivat seinäpeliä välitunneilla. Ainoastaan sanonnoissa ja sananparsissa huomattiin olevan eroja. Esimerkiksi sanat viitsiä ja kehdata menivät päinvastoin. Silloin kun sallalaisia ujostutti, he eivät viitsineet, kun taas halsualaiset eivät tällöin olisi kehdanneet. Kun laiskotti, halsualaiset eivät viitsineet ja sallalaiset eivät kehdanneet. Myös sallalaisten käyttämät hellittelynimet, kuten railikka ja toinikka olivat halsualaisille uusia. Hellen muisteli, että häntä oli harmittanut, kun Raililla ja muilla Sallan tytöillä oli niin kauniit poronkoipilakit, joissa oli punaista verkaa ja kauniita nauhoja. Hellenin oma villamyssy ei ollut tuntunut sen jälkeen enää miltään. Niinpä hän pyysi äidiltään samanlaista lakkia, jonka lopulta saikin. Hellen sai kuitenkin huomata, että joutui maksamaan kovan hinnan lakistaan, jossa oli valkoista karvaa sivuilla. Samoihin aikoihin, kun Hellen sai lakkinsa, katosi myös hänen lemmikkikaninsa.

Sallalaisten laittamat ruoat aiheuttivat ihmetystä halsualaisissa, kuten myös halsualaisten keitokset sallalaisissa. Halsualla kummasteltiin, kun sallalaisilla oli tapana laittaa perunamuusin päälle marjasoppaa. Tämä maistui kuitenkin paikallisillekin. Kesän lettukesteissä onkamolaiset nuoret olivat tottuneet siihen, että lettutaikina tehdään valmiiksi, otetaan se hinkkiin ja lähdetään mehu- ja maitopullojen kanssa metsään. Siellä marjastettiin, jonka jälkeen nuorten tekemien kiveysten päälle tehtiin nuotio, jossa paistettiin lettuja pitkävartisella pannulla. Myös lihan kuivaamista ihmeteltiin. Marjusaarella joku yritti tätä, mutta oli tullut lämmin liian aikaisin ja liha oli mädäntynyt. Hellenin mielestä kuivalihavelli maistui hyvälle.

Sallalaisten ja halsualaisten väliset erot tulivat esille myös työnteossa. Hellenin mummolaan alettiin tekemään lammashakaa sodan jälkeen, joten mukana olivat myös Hellenin isä, enot ja Jalmari Mattila. Hellenin eno oli myöhemmin kertonut, että siinä ajassa, kun hän oli tehnyt puoli kilometriä lammasaitausta, oli Jalmari tehnyt vain parisataa metriä. Jalmarin tekemästä aidasta tuli kuitenkin niin tiheä ja kestävä, ettei yksikään pässi päässyt karkaamaan sen läpi. Hellenin ja isän tekemästä aidasta ei sen sijaan ollut lopulta juuri mitään jäljellä.

Erään kerran Hellenin naapurissa Arvidilla ja Miljalla pidettiin seurat, joissa yksi Sallan emännistä liikuttui kovin ja puhkesi äänekkääseen ylistykseen. Lapset säikähtivät tätä, eivätkä monet aikuisistakaan olleet nähneet mitään sellaista. Kirkkoherra Heikki Rosma oli tilanteen tasalla ja sanoi, ettei tunteenpurkausta pidä pelästyä, vaan se oli aivan luonnollinen asia. Ihminen saa synnit anteekseen ja on siitä niin riemuissaan, että kiittää siitä sallalaisen emännän tavoin.

Kahdeksannella luokalla Hellen ihastui ensimmäistä kertaa elämässään. Tummatukkainen sallalaispoika, nimeltään Aarne, oli Hellenin kanssa samalla luokalla. Opettaja perehdytti oppilaitaan erilaisiin kankaisiin, kuten villaan ja puuvillaan. Aarne oli ainoa, jolla oli mokkapusero. Aarne ei koskaan saanut tietää Hellenin tunteista, mutta Hellen muistaa yhä, miltä oli tuntunut hipaista Aarnen viininpunaisen mokkapuseron hihaa. Se ihastus oli kuitenkin jäänyt siihen. Sallalaisten ja halsualaisten välillä solmittiin avioliittoja. Esimerkiksi Oskari Mattila oli vienyt Hellenin opettajan Hilkka Rutasen vihille.

Hellenin isän palattua sodasta ja saatua asutustilan Kannistosta, muuttivat Rutaset pois Hellenin mummolasta. Mattiloiden perhe jäi vielä vähäksi aikaa asumaan sinne ennen muuttoaan Halivaaraan. Hellenin mummo ja Anna-Liisa ystävystyivät ja pitivät yhteyttä vielä vuosienkin jälkeen. Hellen vieraili myöhemmin Mattiloiden luona ollessaan pohjoisessa töissä.

Evakoiden kanssa asuminen ja eläminen vaikuttivat Helleniin syvästi. Jäljelle jäi myötätunto kovia kokeneita ihmisiä kohtaan. Hietalahti muistaa, kuinka pienissä ja puutteellisissa oloissa jouduttiin elämään. Yhteishengellä ja talkootyöllä saatiin kuitenkin paljon aikaan ja voimia jaksaa eteenpäin. Jäljelle jäi myös valtava kiitollisuus siitä, että Halsua on niin turvallinen paikka, että tänne voitiin tulla sotaa pakoon. Hellen oli evakoiden tuloon asti pelännyt ja ollut jopa piiloutuneena tyhjien perunalaatikoiden alla lentokoneita, jotka olivat lopulta vain suomalaisia koneita. Hellenin pelko sotaa kohtaan oli kuitenkin loppunut siihen, kun hänelle oli sanottu, että Halsualle tulee evakoita sotaa turvaan. Hietalahti kertoo kokemusten evakoiden kanssa olleen taustalla siihen, että hän lähti töihin pohjoiseen, esimerkiksi Kemiin ja Sodankylään, muiden mennessä Ruotsiin ja Etelä-Suomeen etsimään töitä. Pohjoisessa töissä ollessaan Hellen sai todeta, että siellä oltiin opittu pärjäämään vähän ankeammissakin olosuhteissa, kun taas etelässä ei välttämättä olisi osattu toimia yhtä hyvin.

RAAKEL HOTAKAINEN JA PAAVO KARVONEN, vastaanottajaperheestä
15.2.2011

Tyynelän evakkoperhe

Tyynelässä Raakelin kotona asui sota-aikana Mattilan perhe, johon kuuluivat vanhemmat Uuno ja Martta, vanha mummo eli ämmi sekä lapset Jouni, Saima ja Kaarina. Vanha mummo ja lapset saapuivat yllättäen eräänä pimeänä syysiltana Halsualle ja heidät sijoitettiin nukkumaan tuvan lattialle Tyynelään. Perheen vanhemmat tulivat vasta myöhemmin. Evakoiden tullessa paikalla olivat Raakel, Raakelin sisarukset sekä heidän äitinsä. Perheen isä oli sodassa. Evakoiden tuloon ei ollut valmistauduttu, eikä etukäteen tiedetty minkälainen perhe on tulossa. Raakel muistaa evakoiden tulon olleen jännittävää. Evakot olivat olleet arkoja, eivätkä he halunneet puhua juuri mitään.

Mattilan perhe asui tuvassa Raakelin perheen asuessa kamarissa. Ruoka tehtiin vuorotellen tuvassa olevalla hellalla, eivätkä perheet ruokailleet yhdessä. Evakoiden ruoanlaitosta Raakelille on kuitenkin jäänyt mieleen se, kuinka evakot olivat keittäneet perunat kuorineen ja tehneet niistä perunavoita, jota laitettiin leivän päälle. Mattilan perhe toi mukanaan yhden lehmän, joka oli Raakelin perheen navetassa. Vanha mummo katkaisi navetan nurkalla olleesta kuusesta latvan ja teki siitä haudevettä lehmälle. Raakelin äiti oli ollut vihainen, että heidän kuusiaan oltiin menty katkomaan.

Perheiden lasten välille tuli joskus riitaa suksista, koska evakkolapsetkin olisivat halunneet hiihtämään, mutta heillä ei ollut suksia. Pienistä riidoista huolimatta lapset kuitenkin leikkivät paljon yhdessä. Evakkolasten muutettua Halsualle koulunkäynti jouduttiin jakamaan aamu- ja iltavuoroihin, koska lapsia oli niin paljon. Jopa kolme lasta joutui istumaan samassa pulpetissa. Koulussa sai ruoan, mutta lautanen ja lusikka sekä maitopullo piti tuoda itse. Tällöin opettajana Ylikylässä toimi Erkki Lahti. Evakot muuttivat pois sodan päätyttyä.

Jälkeenpäin

Tyynelän evakkoperheestä Jouni on kuollut. Raakel Hotakainen kävi vierailulla Onkamossa ja tapasi entisiä koulukavereitaan, jotka olivat olleet sota-aikana Halsualla evakossa. Nämä olivat kehuneet kovin Halsualla oloaan.

Raakel Hotakainen

Raakel Hotakaisen täti Rakel (os. Hotakainen) avioitui sallalaisen kanssa ja muutti sodan päätyttyä Sallan Onkamoon. Rakel toimi sodan aikana lottana rintamalla. Lisäksi täti piti pyhäkoulua Ylikylässä ja jatkoi toimintaa myös Sallassa.

Kovalaisen perhe

Paavo Karvonen kertoi Kovalaisen perheestä, johon kuuluivat vanhemmat Ilmari ja Maija sekä poika Topi ja tytär. Evakkoperheen lehmä oli talon navetassa, parhaalla paikalla kolmannessa parressa. Kovalaisen perheen lapsista Väinö ja Eelis olivat Koivurannassa.

Inkeri Hiekkaranta (os. Soininen)

Inkeri Soininen asui vanhempineen Ylikylän vanhalla koululla, jossa Inkeri toimi alaluokkien opettajana. Perhe oli kotoisin Koivistolta. Inkerin isä oli hevosmies.

Sallalaisten pikkupoikien leikit

Karvonen muisteli, kuinka sallalaiset pikkupojat olivat olleet halsualaisia poikia parempia hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Sallalaiset pojat rakensivat ensimmäiset hyppyrimäet joenpenkalle, josta myös halsualaiset saivat laskea. Sodan päätyttyä halsualaiset rakensivat samanlaisen mäen, josta Karvosen perheen poika hyppäsi ja tuli mahalleen alas. Tämän jälkeen eräs lasten isistä kävi purkamassa mäen.

SIRKKA HOTAKAINEN, vastaanottajaperheestä

Halsuan Ylikylän evakoista

Ylikylän Peltolassa Sirkka Hotakaisen kotona oli sota-aikana evakossa Piiraisen mummo Sallasta. Mummo oli ensin sijoitettuna toiseen paikkaan, jossa oli muitakin evakoita, mutta hänet majoitettiin kuitenkin Sirkan kotiin joksikin aikaa. Sirkan perhe asui pienessä talossa, jossa oli vain tupa ja yksi kamari. Sirkalla oli kolme muuta sisarusta. Piiraisen mummo oli turvana lapsille ja laittoi ruokaa tuvan puolella, jossa hän myös asui. Mummo teki sallalaisia perinneruokia, kuten kampsupaistia, jotka eivät oikein maistuneet lapsille. Piiraisen mummo oli sukua Sauli Anttilalle, joka oli evakossa Halsuan Karvosessa Sallan Märkäjärveltä. Sauli kävi ensin töissä Loukkukosken sahalla, jonka jälkeen hän siirtyi Kyyjärvelle töihin. Anttila lähti muiden evakoiden kanssa takaisin Sallaan sodan päätyttyä. Hän kuitenkin palasi joka kesä takaisin Halsualle, vaikka olikin osittain halvaantunut. Kesäisin Sauli majoittui Sirkan kotona.

Kalle Piippo oli myös siirtolaisena Ylikylässä. Hän asui poikiensa Pentin ja Toivon kanssa Ylikylän koululla. Piippo teki Sirkan kotipihalle muun muassa saunan ja puuvajan. Muista evakoista Sirkan mieleen on jäänyt esimerkiksi Viivi Tampio ja Aarne Vaarala. He olivat Sirkan kanssa samanikäisiä, joten he kävivät yhdessä koulua. Tällöin alaluokkien opettajana oli Inkeri Soininen, joka oli Karjalan siirtolainen. Yläluokkia opetti Erkki Lahti. Inkeri Soininen oli myös sairaanhoitaja. Eräänä vapunpäivänä pikkutyttö tippui jokeen Tofferissa, mutta Soininen sai elvytettyä tytön. Inkeri asui vanhempineen Ylikylän koululla ja hänen isänsä toimi suutarina, jolle koululaiset tulivat korjauttamaan kenkiään. Inkeri avioitui myöhemmin sotaherran kanssa.

KAINO KARHUKORPI, vastaanottajaperheestä
17.8.2011

Sovan perheen elämä Halsualla

Kaino Karhukorven kotona Väinö Karhukorvella Siljanniemellä asui Sovan 11-henkinen perhe Sallasta. Perheeseen kuuluivat Albin ja Esteri Sova sekä lapset Toivo, Aino, Taimi, Eero, Sylvi, Aulis, Asta ja Väinö, joka oli 1-vuotias. Lisäksi perheen lapsista Laimi, joka oli mahdollisesti kolmanneksi nuorin lapsista, oli lähetetty jo Sallasta sotalapseksi Ruotsiin. Häneltä tuli Halsualle paljon kirjeitä ja paketteja. Ennen Siljanniemelle muuttoa Sovat olivat asuneet Tuominiemellä Ylikylässä, jonne heidät oli sijoitettu. Väinö Karhukorpi oli hetken aikaa sotapalveluksessa, mutta hän myös suutaroi ihmisille kenkiä. Albin Sova oli kysynyt Väinöltä, voisiko hänen perheensä muuttaa Karhukorpeen käydessään korjauttamassa tämän luona kenkiä. Väinö oli luvannut, mutta oli myös sanonut, että he asuvat kaukana kaikesta. Se ei ollut Sovan perhettä haitannut, vaan he olivat muuttaneet saman tien Karhukorpeen, koska eivät jostain syystä olleet halunneet asua Tuominiemellä. Karhukorvessa Sovat saivat asuttavakseen porstukamarin, jossa oli myös hella, jolla he pystyivät laittamaan oman ruokansa. Omalle Karhukorven väelle, 7-henkiselle perheelle, jäi kamari ja tupa. Karhukorvessa muilla ei ollut siirtolaisia, koska kaikilla oli pienet huoneet ja paljon lapsia. Kainon mukaan sallalaisten kanssa elämisessä ei kuitenkaan ollut esiintynyt mitään ongelmia.

Sovan perheellä oli mukanaan yksi lehmä, Tuija, joka oli valkoisen ja mustan kirjava Lapin lehmä. Lehmää pidettiin Karhukorven navetassa. Kaino Karhukorven mielestä Karhukorven joka talosta annettiin vähän heiniä siirtolaisten lehmää varten. Siihen aikaan heinää oli tehty myös nevoilta. Sovan perheessä syötiin paljon suolakalaa ja kalakeittoja, koska perheen isä oli kova kalastamaan. Hän kävi usein Halsuanjärvellä ja joskus myös Lestijärvellä kalastamassa. Perheessä myös leivottiin paljon, esimerkiksi ruisleipää ja rieskaa. Muista sallalaisten ruoista Kainon mieleen ovat jääneet kuoriperunat ja kermakastikkeet, mutta samantapaista ruokaa söivät myös paikalliset.

Sovan perheestä lapset Eero, Sylvi ja Aulis kävivät vielä koulua. Kaino oli syksyllä vuonna 1944 toista vuotta koulussa ja hänestä oli mukava saada lisää kavereita Sovan perheen samanikäisistä lapsista. Uusien ihmisten muuttaminen Halsualle toi myös vaihtelua elämään. Lisäksi latu Ylikylän koululle pysyi sen talven paremmin auki, kun oli monta hiihtäjää. Matkaa Karhukorvesta Ylikylän koululle oli vanhaa tietä 6 kilometriä, mutta hiihtäen matka oli hieman lyhyempi.

Sovat lähtivät kesäkuussa 1945 ja veivät myös Tuija-lehmän takaisin Sallaan. Lisäksi lähtiessä Sovat ostivat velaksi vasikan Väinön veljeltä, Reino Karhukorvelta. Sallaan Sovat sekä lehmä ja vasikka matkustivat kuorma-autolla. Sallasta Sovan perhe lähetti aina kirjeessä rahaa vasikasta Väinölle, joka sitten kävi suorittamassa maksun Reinolle. Näin vasikka tuli maksetuksi. Kaino oli ollut Sovan perheen lähtiessä 9-vuotias ja heidän lähtönsä oli tuntunut hänestä haikealta. Myös muiden sallalaisten, kuten Tofferin kylällä asuneiden Rauhan ja Kantolan poikien, lähtö oli tuntunut kurjalta.

Sovan perheestä Aino avioitui halsualaisen Kukkolan kanssa. Myöhemmin hän meni naimisiin toisen halsualaisen, Hanhisalon, kanssa. Perheen poika Eero Sova muutti Vimpeliin ja hän on myös käynyt Karhukorvessa myöhemmin vierailulla. Hanhisalon Ainon ja hänen perheensä kanssa Kaino oli ollut paljon tekemisessä niin kauan kuin Aino eli.

Sota-aika Halsualla

Kylän lapsista ja nuorista oli mukavaa, kun siirtolaisia muutti Halsualle ja kylään saatiin lisää nuorta väkeä. Lapset pelasivat yhdessä nelimaalia, pallon heittoa rakennuksen yli, pallotinttaa sekä monia muita leikkejä ja pelejä. Koulussa toki oli ahdasta, kun lapset joutuivat istumaan kolmestaan kahden hengen pulpeteissa. Sota vaikutti lasten elämään myös siten, että mitään makeaa syötävää ei tahtonut saada. Mehukastiketta syötiin jauheena suoraan pussista, mutta esimerkiksi omenia sai kuitenkin joskus. Sota aiheutti lisäksi sen, että lasten kaikki vaatteet jouduttiin tekemään vanhoista vaatteista. Sota-aikana vaatteiden ohella kerättiin ruokatavaraa sekä viljaa. Karhukorven keräykset järjestettiin Tofferista käsin, sillä se oli suunta, jonne päin asioitiin. Sota-ajan lasten mieleen jäivät myös pimennysmääräykset. Lyhtyjä ei saanut käyttää pimeällä, minkä vuoksi kaikki työt ja menemiset piti sovittaa päivänvalon aikaan, kuten myös navetoinnit.

Kainon Mauno-veli oli sodassa ollessaan sairastunut ja joutui Lahden sairaalaan kovassa kuumeessa. Hänen kirjeitään odotettiin kovasti ja postin hakeminen Tofferista oli tärkeää. Väinö Karhukorvella oli hevonen, jolla pystyi ratsastamaan ja usein Paavo Karhukorpi haki postin ratsastamalla, koska se oli nopein tapa. Perheen eno, Ilmari Kukkola, oli kaatunut sodassa ja hänet oli haudattu Lestijärvelle, sillä Kukkosen talot kuuluivat tuolloin Lestijärveen.

Sovan perheen lisäksi Karhukorven kylällä oli ”sotaa paossa” Kristian Karhukorven vaimon Otteliinan Kristiina-sisaren perhettä. He asuivat Kokkolassa, mutta Kokkolan mahdollisia pommituksia pelättiin, minkä vuoksi Kristiina oli tullut neljän tyttärensä kanssa asumaan Karhukorpeen, jossa he asuivat puolisen vuotta. Perheen poika oli tuolloin jo sodassa.

Ylikylän Matalassatuvassa asui sota-aikana sallalainen Kantolan perhe sekä Kauko Alatalo -niminen poika, joka oli koulussa Ylikylässä. Myöhemmin hän on ajanut taksia. Sota-ajan jälkeen Ylikylässä on myös vieraillut sallalainen Alatalon perhe. Siljanniemellä Kainon kotona oli 1930-luvun lopulla ollut apulaisena Tyyne Björbacka -niminen nainen, mutta hän oli avioitunut sallalaisen kanssa ja muuttanut lopulta Sallaan.

SULO KARHULAHTI, vastaanottajaperheestä
23.9.2011

Sulo Karhulahden sotamuistoja

Tynkkisessä olleet sallalaiset evakot asuivat talossa, joka sijaitsi Sulo Karhulahden nykyisen kartanotien toisella puolella. Evakot olivat jo Halsualla, kun Sulo palasi sodasta. Sulo Karhulahti oli saanut laajan aselajikoulutuksen, johon kuului kaikki muu paitsi raskas tykistö. Sulon mieleen on jäänyt erityisesti loppusodan aikainen hyökkäys, kun he joutuivat valtaamaan Lempaalan kaksi kertaa. Joukot oli komennettu hyökkäykseen, mutta saavutettaessa vanha raja, oli jalkaväki kieltäytynyt hyökkäämästä. He katsoivat, ettei sotilasvala sitonut heitä hyökkäämään rajan yli, minkä vuoksi hyökkäävät joukot koottiin tykkikomppaniasta. Se hyökkäsi noin 12 kilometrin päähän vanhan rajan yli ja joutui perääntymään. Toisen kerran hyökättiin samalla joukolla lähes samaan paikkaan. Tuolla hyökkäysreissulla kaatui perholainen Kauno Tyynelä. Sulo Karhulahdella oli konepistooli ja Karhulahden ”pakkikaverilla” Eero Hakalla kivääri. Haka kantoi myös usein mukanaan konepistoolin lisäpanoksia. He näkivät Tyynelän ampujan, joka oli noin 30 metrin päässä, mutta ”ryssä” ei nähnyt heitä ja pääsivät ampumaan. Eero Haka kävi hakemassa vihollisen puoliautomaattikiväärin ja toi sen Sulo Karhulahdelle. Aikaisemmin sota-ajan asioista ei paljon puhuttu, mutta nykyään niitä muistellaan enemmän. Pahat paikat tulevat joskus myös unissa mieleen.

Karhulahden sotakaverina oli ollut mies Etelä-Suomesta, joka oli työskennellyt jonkin ison talon talonmiehenä. Kerran mies toi lomilta palatessaan koiran mukanaan. Koira penikoi ja kukaan ei ollut halukas lopettamaan pentuja, mutta ei myöskään ottamaan niitä. Oli kuitenkin aika perääntyä Kannakselta, joten koiranpentuja jaettiin mukaan kaikille halukkaille. Niinpä myös Sulo Karhulahti otti yhden pennuista. Hän kuljetti pentua hankkimassaan kapsäkissä, johon oli tehty ilmareikä. Näin pentu matkusti myös henkilöjunan hyllyllä. Kokkolaan saavuttuaan Sulo Karhulahti yöpyi koiranpennun kanssa Kokkolan metodistikirkossa, kunnes pääsi jatkamaan matkaa Halsualle.

Evakoiden elämä Halsualla

Sallalaiseen evakkoperheeseen kuuluivat vanhemmat ja kaksi poikaa sekä tytär. Perhe asui talossa, joka oli hankittu Sulo Karhulahdelle huutokaupasta. Sulon setä oli asustuslautakunnassa, minkä vuoksi talo laitettiin kuntoon evakoita varten. Talossa oli tupa, iso kamari ja kylmä kamari sekä oma navetta. Sallalaiset olivat Halsualla noin vuoden, jonka aikana perheen poika ehti avioitua kirkonkylän Osuuskaupan myyjättären kanssa.

Talvella evakkoperheen pojat olivat metsätöissä aivan niin kuin kaikki muutkin pitäjän nuoret miehet. Keväällä perheen pojat sekä muita halsualaisia lähti pohjoisen uittoihin. Evakkoperheen poikien palatessa takaisin Halsualle heillä oli mukanaan viinaa. Sanfred Karhulahden talon sauna lämmitettiin ja evakkopojat sekä talon pojat olivat yhdessä saunomassa ja tyhjentämässä tuomisia. Karhulahden perheessä ei käytetty alkoholia ja siihen suhtauduttiin jyrkän kielteisesti. Jostakin syystä vanhemmat eivät kuitenkaan kommentoineet mitään poikien saunomisesta jälkeenpäin.

Sota-aikana Karhulahdella oli rehua vain omien eläinten tarpeisiin. Evakkoperheen isä oli hieman ylisyrjäinen, kun oli nähnyt aitan vintillä olevat kaurat ja pyytänyt ostaa niitä, mutta saanut kieltävän vastauksen. Kaurat oli nimittäin varattu Karhulahden omille hevosille. Pohjoisessa ei saatu samanlaisia kaurasatoja kuin Halsualla. Toisaalta sota-ajan sadot olivat huonoja, sillä apulannoitteita ei ollut saatavilla ja peltojen asuminenkin oli huonompaa, kun työikäiset miehet olivat sodassa. Ylisyrjäisyys ei kuitenkaan vaikuttanut Karhulahden ja evakkoperheen väleihin, vaan nuoret kulkivat menoissa edelleen yhdessä. Evakkoperhe asui omassa taloudessaan, joten heidän ruokansa tai eläinten ruoat eivät tulleet tutuiksi Karhulahden väelle. Karhulahden ja evakkoperheen välit pysyivät siis hyvinä, mutta sota-aikana evakot ja halsualaiset ottivat kuitenkin usein yhteen, koska Mutkalan Antin (Antti Patana) mukaan "evakoilla oli halu tapella, eikä halsualaisillakaan ollut mitään sitä vastaan". Myös sodan loputtua tappeluita oli paljon, koska Halsualla oli paljon työttömiä miehiä, joilla ei ollut muutakaan tekemistä.

Sanfred Karhulahden talon lampaat vietiin kesäksi Sarvilammelle, jossa ne saivat laiduntaa vapaasti. Myös evakoiden lampaat olivat Karhulahden lampaiden laumassa. Evakoille kuitenkin tuli lähtömääräys niin nopeasti, ettei lampaita ehdittykään lähteä hakemaan Sarvilammelta pois. Niinpä heidän lampaansa jäivät Halsualle. Evakkoperheen kaksi poikaa tekivät Halsualle parin viikon päästä uuden reissun ja hakivat omat lampaansa pois. Saman talon lampaat liikkuivat yleensä laumassa ja seurasivat kellokaslammasta, mutta lyhyellä varoitusajalla lammaslaumaa oli vaikea löytää metsästä. Evakoiden lehmät olivat lähteneet jo ensimmäisellä reissulla takaisin kotiin. Eläinten kuljettamiseen käytettiin kuorma-autoja.

Sallalais-halsualaisia avioliittoja oli useita. Sulosta tuntui, että monet sallalaiset olivat halukkaita jäämään asumaan Halsualle sota-ajan jälkeen. Toisaalta taas halsualaisia meni Sallaan. Esimerkiksi Sulo Karhulahden armeijakaveri Eero Haka avioitui sallalaisen nuoren naisen kanssa. Sallaan muutettuaan Eero Haka kävi Halsuan reissuilla tapaamassa myös Sulo Karhulahtea. Kerran hän tuli Tynkkiseen jopa keskellä yötä ja herätti Sulon.

Sulo Karhulahti muisteli, että hänen kunnanhallituskaudellaan Sallan kunnalta tuli kutsu Halsuan kunnalle, koska Sallassa vietettiin jotakin merkkivuotta. Halsualaisetkin oli kutsuttu sinne, mutta Karhulahti ei muistanut, osallistuiko tilaisuuteen ketään Halsualta. Tämä tapahtui Ilmari Kujalan ollessa kunnanhallituksen puheenjohtajana.

AIRI KARVONEN (O.S. HOTAKAINEN) JA OLAVI KARVONEN, vastaanottajaperheestä

Sota-aikaa Halsuan Ylikylässä

Airin kotona Yrjö ja Sylvia Hotakaisella eli Postitalossa Halsuan Tofferissa asui sota-aikana evakoita. Airin perheeseen kuului yksitoista lasta. Evakot tulivat Sallan Onkamosta pakoon Lapissa vuonna 1944 alkanutta sotaa. Evakot asuivat yhdessä kamarissa, jossa oli hella. Mattilan evakkoperheeseen kuuluivat vanhemmat Eino ja Elma sekä lapset Impi, Aila, Lauri, Laila, Paavo ja Kalevi. Myöhemmin Airi piti yhteyttä Ailaan ja he kirjoittelivat monen vuoden ajan. Airi muisteli sota-ajan olleen rankkaa aikaa, kun esimerkiksi ruokaa ei aina ollut tarpeeksi. Airin ja Olavin kanssa koulua kävi paljon evakkolapsia. Olavin isän Sulon kotitalossa Ylikylässä oli evakkona Anni Salmijärvi sekä hänen lapsensa Eero, Armas, Leo ja Otto. Armas oli Olavia pari vuotta vanhempi. Olavi muistaa, kuinka koulussa oli järjestetty hiihtokilpailut, mutta evakoilla ei ollut suksia. Olavin isä oli kuitenkin lainannut Armakselle vanhat metsäsuksensa, joista toisen kantaosa oli ollut rikki. Näillä suksilla Armas oli voittanut koko kisan. Talvella hypittiin suksilla myös hyppyreistä. Kesällä Armas ja Olavi olivat paimentamassa lehmiä yhdessä. Evakot lähtivät sodan päätyttyä vuonna 1945 takaisin Sallaan.

ERKKI KUJALA, vastaanottajaperheestä
29.9.2011

Halsuan Kalliokoskella asuneet evakot

Nurmelan Koivulan talossa asui paljon ja monenlaista väkeä. Omaa perhettä oli paljon, samoin palkollisia ja muuta väkeä. He kaikki asuivat Vanhassatuvassa, mutta evakot oli laitettu asumaan tyhjään Koivulan taloon, joka kuului myös tilaan. Siellä asui talvisodan aikaan myös sallalainen Kujalan perhe. Perheeseen kuuluivat äiti Eveliina, isä Antti, Eveliinan aikuinen noin 20-vuotias poika Eilo Oinas, perheen nuoremmat pojat, kouluikäiset Santeri ja Väinö, sekä lähes Erkin kanssa samanikäinen Ahti. Eilo Oinas oli jonkun aikaa myös sodassa. Perhe oli kotoisin Onkamon kylästä. Kujalan perheellä oli ollut talon hirret valmiina ajettuna, kun evakkoon lähtökäsky oli tullut. Karja ajettiin mukana Kemijärvelle, josta päästiin junaan. Sen jälkeen Kokkolasta oli alkanut vaivalloinen matka Halsualle.

Nurmelassa ja Kalliokosken Isossatuvassa asui Mujusen perheen lapsia Karjalan Harlusta. Perhe oli varsinaisesti sijoitettu Veteliin, jonne perheen isä oli palannut sodasta punataudissa ja kuollut. Lapset sijoitettiin eri puolille. Sisarukset Hannu ja Hulda Mujunen olivat paljon Halsualla, välillä Isossatuvassa ja välillä Nurmelassa. Mujusen perheen tyttäristä Eevakin oli Kalliokoskella ja Kujalassa Hannun ja Huldan kanssa. Hulda kävi myös rippikoulun Halsualla. Lapset olivat Nurmelassa heinäntekoaikaan ja kalastivat paljon. Mujusen perheeseen kuuluivat Hannu, Lauri, Vilho, Hulda ja Eeva. Hulda oli Erkin siskon Maiju Kujalan kummi ja yhteys on säilynyt myös toiseen polveen. Mujuset muuttivat myöhemmin Heinolaan. Hulda oli vähän pidempään töissä Nurmelassa, jossa asui jonkin aikaa myös lasten inkeriläinen täti. Sanfred Karhulahdella asuneet Pennasen tytöt olivat vähän aikaa palvelijoina Nurmelassa yhtä aikaa Hulda Mujusen kanssa. Sallalaisten tultua Halsualle Meriläisen koululla oli suuret kuusijuhlat, johon myös sallalaiset osallistuivat. Väentungos oli valtaisa ja tilaisuutta valaistiin karpidilampuilla. Halsualaisten osalta juhlaa ohjasi opettaja Suoma Kulla.

Kujalan perheen elämä Halsualla

Molemmista Kujaloiden perheistä Nurmelasta kulki koululaisia Meriläisessä. Koulua pidettiin kahdessa vuorossa, ilta- ja aamuvuorossa, koska lapsia oli niin paljon. 5-vuotiaat Ahti ja Erkki viettivät aikaa kaksistaan kotona, kun muut olivat koulussa. Koivukankaan Rainer eli Rainer Kauppinen oli poikia vähän isompi ja sahasi hellapuista paloja Erkin ja Ahtin leikkeihin. Palat olivat leikissä puuhevosia ja niitä oli paljon. Kujalan perheellä oli mukanaan Sallasta hevonen, pari lehmää ja lammas. Hevonen oli musta ja sen nimikin oli Musta. Sallalaiset ja isäntä Antti Kujala ajoivat sillä savotta-ajoja. Hevostaan ja lehmiään evakot pitivät Koivulan omassa tallissa ja navetassa. Kun evakot teurastivat vasikan ja lampaan, liha oli naulattu kuivumaan seinälle. Myös Eilon Venetjoesta pyytämät kalat, esimerkiksi hauki, vietiin katolle kuivumaan. Näitä tapoja halsualaiset pitivät erikoisina.

Evakot eivät varsinaisesti osallistuneet talon töihin, mutta pyykkipäivinä Eveliina oli kuitenkin pesemässä heidän perheen pyykkinsä yhdessä talon väen kanssa Nurmelan navetassa. Kujalat otettiin hyvin vastaan Halsualla, eikä suurempia ongelmia ollut. Kujaloiden kotieläimet saivat Nurmelassa tarpeeksi, jopa hyvin, ruokaa sota-ajasta huolimatta. Erkin isä Martti Kujala hankki evakoiden eläimille riittävästi ruokaa. Martti Kujala vapautettiin asepalveluksesta vuonna 1943 hoitamaan Halsuan Kansanhuoltoa. Hän innosti pitäjäläisiä talkootyöhön ja sen vuoksi voitettiinkin talkoopalkinto. Erkki Kujala muisteli itsekin hakanneensa 5-vuotiaana mottikirveen, mutta todennäköisesti joku muukin taisi auttaa hänen mottinsa hakkaamisessa. Yhden kuution halkomotin teosta sai tunnustukseksi rautaisen kirvesmerkin eli mottimerkin (http://www.veteraanit.fi/content/mottimerkki). Myös evakot osallistuivat mottitalkoisiin ja työikäiset tekivät töitä pilketehtailla. Maatalouskerhon pääpilkepaikka sijaitsi meijerillä Niemellä. Siellä koko kunnan kerholaiset olivat vuorollaan säkittämässä pilkkeitä.

Sota-aika Halsualla

Koivukankaalla, Kivestöllä ja Kankaanpäässä ei ollut evakoita. Kivestöä ja Koivulaa käytettiin kuitenkin miilujen työntekijöiden majoittamiseen. Täyteen vauhtiinsa miilunpoltto pääsi vasta sodan jälkeen, kun miehet olivat kotona. Silloin kaikki Nurmelan perän tallit olivat täynnä puunajajien hevosia. Rajakankaan nykyisen talon, puutarhan alueet sekä koko Koivulan peltoalue oli täynnä suuria hiilimiiluja ja halkovarastoja. Sotien jälkeen taloissa piti paljon kortteeria savottamiehiä hevosineen. Kivestöstä meni jäätie, joka jäädytettiin joka yö uudestaan, suoraan Venijärvelle Nurmelan peltojen yli. Arvi Hirvikoski toimi jäätiehöylän ajajana. Jäähöylän ajaminen oli vaarallista ja kerran Nurmelan hevonen loukkaantui höylän kanssa pahasti.

Hiilimiilut ja pilkkeet kuuluivat sota-ajan lasten päivittäiseen elämään Nurmelassa. Niitä haettiin autoilla ja liikenne oli niin kovaa, että tie oli painunut. Pojat seikkailivat päivisin hiili- ja pilkevarastoissa. Sota-aikana ja sen jälkeenkin kylillä oli isoja tappeluita. Meriläisen koululaisissakin oli oikeita tappelupukareita. Sota-ajan poikien yleinen harrastus koko maassa oli paukuttaminen. Esimerkiksi seinähirren oksankoloon laitettiin ruutia ja työnnettiin naula, jota lyötiin. Puhuttiin myös ”oksapommeista”. Haluttiin tuntea ruudinhajua. Vähän isommat pojat puolestaan tekivät ”pyssyjä” polkupyörien vahoista rungoista. Niihin meni jo enemmän ruutia ja tuli kovempi pamaus. Esimerkiksi Armas Joen silmä vahingoittui tällaisessa leikissä.

Ensimmäiset venäläiset vangit tulivat Nurmelaan jo 1942. Erkki Kujalan mieleen on jäänyt sateinen päivä, kun kaksi vankia ajaa perunoita pellosta. Toinen vangeista oli arvoltaan luutnantti, joka piti usein Erkkiä sylissään ja hoiti tätä muutenkin. Vanki, nimeltään Andres, oli kertonut, että hänellä oli itsellään samanikäinen poika. Vuonna 1944 Nurmelassa oli kolme vankia. Boris oli vuoden 1944 sotavankeja ja hänet oli määrätty töihin Aune Kauppiselle, koska tämä oli sotaleski. Nurmelassa vangit asuivat navetan ylisillä olevassa kamarissa, jonka ovi pönkättiin yöksi ulkoapäin. Boris karkasi Kauppisesta, ajoi Aunen polkupyörällä Nurmelaan ja vapautti toisen vangeista. Toista vankia ei huolittu mukaan, sillä tämän ei uskottu jaksavan reissulla. Boris ja toinen vangeista pakenivat nevoja pitkin Kannukseen ja sieltä junien alla telien päällä Tornioon. Matka kesti kaksi viikkoa. Vangit jäivät kiinni ja heidät vangittiin Tornionjoella, jossa koira sai heidät kiinni vedestä viisi metriä ennen Ruotsin puolta. Halsualaisille Boris oli sanonut, että saatte olla varmoja, että jos Boris elää, Boris tulee takaisin Halsualle. Vankien tarkoituksena oli ollut päästä Ruotsin kautta Ukrainaan, loikata sieltä takaisin Neuvostoliittoon ja palata joskus takaisin. Borikselta jäi Halsualle morsian ja poika.

Vapaahuollon toimintaa Halsualla organisoi paikallinen lottajärjestö. Helmi Kujala oli mukana Vapaahuollon toiminnassa, joka keräsi ja jakoi avustuksia. Käytännössä sen kautta tuli vaateapua. Myös Selma Simoinen oli Vapaahuollossa mukana. Martat olivat myös mukana toiminnassa. Sota-aikana pidettiin jonkinlaista iltamatoimintaa, mutta niissä ei tanssittu. Nurmelasta ainakin Pennasen tytöt kävivät kirkolla iltamissa. Sodan päätyttyä Halsuan nuorisoseurat järjestivät suuren kotiinpaluujuhlan sodasta palanneille miehille. Tuo juhla radioitiin valtakunnallisesti ja sen nimi oli Elojuhla. Sota-ajan asioista ei jälkeenpäin puhuttu paljoakaan. Suuri jälleenrakennushenki oli vallalla ja kaikki entinen haluttiin unohtaa. Ikäviä asioita ei haluttu muistella.

Takaisin Sallaan

Evakot lähtivät syksyllä 1945 takaisin Sallaan, kun miehet olivat päässeet sodasta. Sallassa saksalaiset olivat rakentaneet kotipaikalle hirsistä korsuja, joita oli käytetty maavalleihin. Korsut purettiin ja kaivettiin maasta, jonka jälkeen hirsistä voitiin rakentaa ensin asuntosauna. Nykyisin Onkamon kylä on komea ja voi luonnehtia, että siellä on jopa komeammat pellot kuin täällä, eikä niin turvepitoiset. Kujalan perhe vei Sallaan lähtiessään eläimet mukanaan. Eläimet olivat arvokkaita ja ilman hevosta työstä ei olisi tullut mitään.

Jälkeenpäin

Erkin äiti Helmi Kujala piti kirjeitse yhteyttä Eveliina Kujalaan, kun nämä lähtivät takaisin Sallaan. Erkki ja hänen vaimonsa Anna-Maija ovat käyneet Sallassa tapaamassa Ahti Kujalaa, jolloin heillä oli mahdollisuus keskustella lapsuusmuistoistaan. Vasta paikan päällä Erkki Kujalalle oli valjennut kuinka rajua evakkoon lähtö oli ollut. Ahtin veli Santeri asuu Ruotsissa.

RITVA KUJALA, vastaanottajaperheestä

Elämää evakoiden kanssa

Ritvan kotona Meriläisessä asui isäntä Niskanen sekä hänen tyttärensä perhe, yhteensä neljä henkilöä. Perheellä oli Terttu-niminen tytär, joka oli Ritvan kaksoisveljien kanssa samanikäinen. Ritvan vanhemmat olivat hyvin ystävällisiä evakoita kohtaan ja Ritvan äiti laittoi usein niin paljon ruokaa, että siitä riitti evakoillekin. Evakkoperhe oli hyvin stressaantunut, koska he olivat joutuneet lähtemään kodistaan ja jättämään kaikki tavaransa Sallaan. Isäntä Niskanen kertoi, että hänellä jäi kutomakone Kokkolan asemalle, koska ei pystynyt ottamaan sitä mukaansa Halsualle. Hän tarjosi sitä ostettavaksi Ritvan äidille, joka heti paikalla osti sen ja haki koneen Halsualle. Kutomakone oli lopulta Ritvan kotona jopa 30 vuotta. Evakkoperhe siirtyi jonkun ajan kuluttua Ritvan kotoa isompiin tiloihin Hietalahteen.

Ketolassa asui evakkotyttö Iida, jonka kanssa Ritva usein hiihti varaston katolta, johon tuli talvisin paljon lunta, alas. Touhu oli vaarallista, mutta koskaan ei kukaan loukkaantunut leikeissä. Lapset pelasivat myös pallopelejä ja tekivät lumiukkoja. Kaikki lapset tulivat aina leikkien jälkeen Ritvan kotiin syömään.

Jälkeenpäin

Voitto Tolppanen kertoi myöhemmin Ritvalle ensimmäisen evakkomatkan jälkeisestä paluustaan Sallaan. Kaikki asuinrakennukset ja navetat oli poltettu, eikä jäljellä ollut kuin kivijalat. Silloin Voitosta oli tuntunut, ettei elämästä voi tulla enää mitään. Voitto päätti kuitenkin veljineen ryhdistäytyä ja alkaa rakentaa uutta taloa Sallaan. Tolppanen perusti perheen Halsuan Meriläiseen, joten Sallassa hän kävi vielä eläessään vain kesäisin. Tänä päivänä Ritva ajattelee, että jos nyt tulisi käsky lähteä evakkoon, tuntuisi tilanteeseen sopeutuminen aivan mahdottomalta. Evakkoajan muisteleminen tuntuu Ritvasta ikävältä, koska hän näki, kuinka paljon evakot ikävöivät kotiseuduilleen sekä sodassa kaatuneita läheisiään. Ritvasta tuntui lapsena pahalta, koska hän ei voinut auttaa itkeviä evakoita. Koskaan sallalaiset eivät kuitenkaan olleet pahalla päällä, vaan olivat aina ystävällisiä paikallisia kohtaan, vaikka tilanne olikin vaikea. Kujala on jälkeenpäin ajatellut, että evakoiden auttaminen oli koko Suomen kansan tehtävä. Oli tärkeää, että heidän elämäntilannettaan voitiin helpottaa edes hieman, pienilläkin teoilla.

LIISA LUOMA (O.S. MARJUSAARI), vastaanottajaperheestä
25.7.2011

Kujalan perhe

Sallalainen Kujalan perhe asui Vilpas ja Elli Marjusaarella. Perheeseen kuuluivat isä Juhani, äiti Iita sekä lapset Lilja, Salli, Siina, Suoma, Sauli ja Urpo. Siina ja Salli tulivat Marjusaarelle myöhemmin, koska he olivat olleet palvelijoina Kokkolassa. He olivat Juhani Kujalan ensimmäisestä avioliitosta ja lähes aikuisia naisia. Perhe laittoi ruoan tuvassa, jonka päädyssä olevassa kamarissa he asuivat. Kujalan perheellä oli mukanaan karjaa, joka oli Marjusaarten navetassa. Erään lehmän nimi oli Mallu. Lehmiä he eivät vieneet mukanaan Sallaan. Evakkomatkalla juna oli kaatunut, jolloin perheen koira oli pudonnut junavaunusta ja kuollut vaunun alle. Erityisesti Suoma suri Riku-koiran menetystä ja hoki Rikua.

Marjusaarelta Kujalan perhe muutti Onkamoon Sallaan, mutta perheen vanhimmat tytöt avioituivat halsualaisten miesten kanssa: Siina Veli Melenderin ja Salli Pauli Luoman kanssa. Siina ehti kuitenkin asua hetken aikaa Sallassa. Liisa Luoma on käynyt Sallassa Kujalan perheen talossa, joka on rakennettu sodan jälkeen. Pikku-Iita eli vielä silloin Sallassa ja hän oli ison Iitan sisar, joka asui vanhempineen Rantalassa Tekla Rantalalla. Siina ja Veli Melender kävivät tervehtimässä Urpoa, joka asui myös Sallassa, mutta hän on sittemmin kuollut. Liisa on pitänyt puhelimitse yhteyttä Liljaan, joka asuu nykyisin Kemijärvellä. Hänellä on kolme poikaa, joista nuorin on kuollut äskettäin. Jaakko Marjusaari oli syntynyt vuonna 1929 ja hän oli rippikoulussa yhtä aikaa Urpo Kujalan kanssa.

Elämä siirtolaisten kanssa

Marjusaarella siirtolaisia oli Vilpas Marjusaaren talon lisäksi Iivari Marjusaarella, Sanfred Marjusaarella ja Oiva Melenderillä, mutta ei Pakolassa. Lisäksi evakkoja asui Stoltilla, Helmi Kauppisella ja Mutkalassa. Liisa muisteli, kuinka pienen tytön silmin siirtolaisaika oli ollut jännittävää. Hän oli kulkenut Kujalan Liljan kanssa kylällä ja tarkkaillut seurustelupareja, joita oli ollut paljon. Kauppisen Helmin talossa Sillanpäässä pidettiin paljon sallalaisten häitä, joihin kyläläisiäkin kutsuttiin mukaan. Esimerkiksi Alpo Marjusaari avioitui Aini Mattilan kanssa, joka oli sallalainen ja jonka perhe oli ollut evakossa Marjusaarella Stolteilla. Kylällä oli elämää ja se oli hauskaa. Juomaveden kanssa oli kylällä kuitenkin aina ongelmia. Vesi haettiin purosta koskesta, jossa se oli vähän kirkkaampaa. Juomaveden/kahviveden hakeminen oli lasten työtä ja sillä reissulla jäätiin usein purolle leikkimään: laitettiin pikkukiviä isompien kivien väliin. Myös sallalaislapset olivat mukana leikeissä. Kylällä oli myös lähde, josta haettiin ruokavettä. Koulunkäynti järjestettiin siten, että Rantalassa, Varjolassa ja Marjusaaren Iitalla pidettiin vuorotellen Marjusaaren koulua.

Sallalaiset

Sallalaiset keittivät erilaista lihakeittoa, joka pantiin heti aamulla kiehumaan, jotta se olisi valmis illaksi. Tuoreet lihat lisättiin aamulla ja keittoa keitettiin koko päivän ajan. Talonväkikin sai usein maistaa sitä ja se oli ollut hyvää ja kypsää. Sallalaiset petasivat sängyn niin, että sänkyvaatteet eli patjat, lakanat ja peitteet koottiin sängyn takaosaan. Sängyn tyhjää etuosaa käytettiin istumiseen, kun petivaatteisiin pystyi nojaamaan. Halsualla oltiin totuttu petaamaan eri tavalla. Sallalaisten tavarat olivat suurissa puulaatikoissa, kun he tulivat. Marjusaaren perheen elämään tuli iso muutos, kun siirtolaiset tulivat. Heitä ei ollut ensin kuin kuusi, mutta sitten tulivat myös Siina ja Salli, jotka ovat nyt kumpikin kuolleet. Sallin ja Paulin tuhkat on tuotu Marjusaarelle heidän entisen talonsa paikalle. Salli oli vähän aikaa koululla keittäjänä ja Pauli talonmiehenä. Myös Siina ja Veli asuivat koululla.

Hilkka Rutanen ja Oskari Mattila

Sallalainen Mattilan perhe asui Iivari ja Elsa Marjusaarella. Opettaja Hilkka Rutanen taas asui Ruusa ja Sanfred Marjusaarella. Mattilan perheen pojista Oskari alkoi kantaa opettaja Hilkka Rutasen salkkua ja lopulta heistä tuli pari. Oskari Mattila ja Hilkka Rutanen vihittiin Halsualla 22.6.1946. Opettajalla ei ollut hääpukua ja Liisa lainasi oman rippipukunsa opettajalle hääpuvuksi. Häiden jälkeen Mattilat muuttivat Sallaan. Hilkka Rutanen oli hauska nuori nainen ja toimi opettajana Marjusaaren kylällä. Hän kävi usein pyytämässä Liisaa yhdessä kanssaan saunomaan. He tekivät puuronkastikkeesta pulloon mehua ja ottivat sitä saunajuomaksi. Nykyisin Hilkka Mattila asuu Sallan kirkolla vanhustenkodissa. Oskari Mattilan veli Heino avioitui halsualaisen Rauni Koskelan kanssa.

MATTI MARJUSAARI, vastaanottajaperheestä
26.7.2011

Halsuan Marjusaarella asuneet evakot

Sallalainen Kujalan perhe asui sota-aikana Matti Marjusaaren kotona Elli ja Vilpas Marjusaarella. Perheeseen kuului 8 henkilöä: isä Jalmari, äiti Iita, aikuiset tytöt Salli ja Siina sekä nuoremmat lapset Urpo, Sauli, Lilja ja Suoma. Osa lapsista oli kouluikäisiä. Perhe asui kamarissa ja keittivät tuvan hellalla, mutta olivat omassa ruokakunnassaan. Perheellä oli mukanaan karjaa, jota pidettiin Marjusaarten navetassa. Lehmiä ei kuitenkaan viety takaisin Sallaan. Kujalan perhe harjoitti maanviljelystä, mutta nykyisin perheen jäsenillä on Sallassa poroja. Marjusaarella asui myös Mattilan perhe. Niemessä asuivat Kallungit, joiden poika oli Erkki Kallunki. Hän palasi sodasta Niemelle ja avioitui Anni Stoltin kanssa. Sota-aikana solmittiin paljon avioliittoja sallalaisten ja marjusaarelaisten välillä. Esimerkiksi Alpo Marjusaari avioitui Aini Mattilan, Veli Melender Siina Kujalan, Pauli Luoma Salli Kujalan ja Tapio Kauppinen Edita Mattilan kanssa. Monillakaan Marjusaarella asuvilla siirtolaisilla ei ollut lehmiä mukanaan. Vilppaan talossa olevilla kuitenkin oli lehmä. Siirtolaiset ostivat ruoan ja lehmien heinät.

Sallalaiset ja elämä Halsualla

Sallalaiset kuivasivat keväisin lihaa, lähinnä naudanlihaa, navetan katolle rakennetussa telineessä tai lavassa. Tämä erosi siitä, mihin Halsualla oli totuttu. Sallalaiset kuitenkin sopeutuivat kylälle hyvin. He tulivat syksyllä 1944 puintiaikaan. Vilpas Marjusaari haki omaan taloonsa määrätyt siirtolaiset hevosella Marjusaaren Sillanpäästä. Oli tiedotettu, että taloon tulee siirtolaisia, mutta ei tiedetty ketä tai minkälainen perhe. Marjusaaren perhe sopi kumminkin hyvin yhteen siirtolaisperheen kanssa ja ruoat keitettiin samalla hellalla, mitä varten haettiin ruokavesi Kallen lähteeltä. Ahdasta siirtolaisilla täytyi joka tapauksessa kamarissa olla: 8 ihmistä samassa huoneessa. Sallalaisten siirtolaisten tullessa kylällä oli paljon nuorta väkeä. Koululla kokoontui opintokerho, jonka toimintaan myös sallalaiset osallistuivat. He olivat muutenkin mukana kylän tilaisuuksissa. Marjusaaren koululla ehti olla monta eri opettajaa, kuten esimerkiksi Martta Ahonen (ent. Kalliokoski) ja Hankasalmelta kotoisin ollut Hilkka Rutanen, joka avioitui siirtolaisen, Oskari Mattilan, kanssa. Koulua pidettiin Marjusaarella muun muassa talossa, joka sijaitsee Rantalassa.

Työikäiset sallalaiset kävivät metsätöissä hakkuilla. Marjusaaren kylällä asuvilla siirtolaisilla ei ollut omia hevosia, mutta he olivat kuitenkin mukana hakkuilla. Myös miilunpoltossa oli paljon väkeä. Matti Marjusaari oli itse töissä Kanasen Raumalla (Hietalan takana jokirannassa) sekä Kanasen ja Lestijärven välillä sijaitsevilla hiilimiiluilla. Matti jäi miiluilta pois, kun joutui sotaväkeen. Hiiliä poltettiin häkäpönttöautoja varten ja Matti oli tekemässä monta miilua. Mestarina ja työnjohtajana Kanasen miiluilla oli muun muassa Yrjö Toivola, joka oli urakoitsijana metsähallitukselle. Hiilimiiluilla työskennelleet eivät saaneet isompia elintarvikekorttiannoksia, vaan "tehopakkauksia" jaettiin vain hakkuutyömailla työskenteleville.

Talvisodan syttyessä Matti Marjusaari kävi koulua kirkonkylällä. Koulussa oli sallalaisten lisäksi myös joitakin karjalaisia siirtolaisia, mutta karjalaisia ei kuitenkaan ollut enää rippikoulussa. Talvisodan aikana koulu oli keskeytettynä. Eräänä päivänä opettaja Ilmari Karvonen oli vain sanonut, että koulua ei toistaiseksi ole. Koulumatkat kuljettiin silloin jalkaisin: 7 km yhteen suuntaan. Jonkin ajan päästä koulu alkoi jälleen uudestaan. Ilmari Karvosen rouva toimi myös alakoulun opettajana kirkonkylällä. Myös Helli Kauppinen oli ollut opettajana.

Sallalaisten lähdön jälkeen oli hiljaista. Toki sodan loputtua ja miesten palattua kotiin oli hulinaa, mutta ei välttämättä Marjusaaren kylällä. Se tuli esille erityisesti häissä. Myöhemmin Matti Marjusaarella on joskus käynyt kylässä sallalaisia, jotka olivat lapsena heillä siirtolaisina. Myös muita kylällä olleita sallalaisia on käynyt.

AHTI MERILÄINEN, vastaanottajaperheestä
21.9.2011

Halsuan kirkonkylällä asuneet evakot

Ahti Meriläisen kotona Kirkonkylän Alitiellä, Aune ja Lauri Meriläisellä, asui Kalle Kantolan perhe. Evakot olivat jo tulleet, kun Ahti pääsi kotiin armeijasta, mutta pian he jo lähtivätkin takaisin kotiseudulleen. Kantolan perheen tytär Linda avioitui Salomon Kalliokosken kanssa ja muutti Majasaarelle. Perheen poika Hille taas avioitui Alarik Heikkilän tyttären Bertan kanssa, jonka jälkeen he muuttivat Sallaan. Eeva Malm, joka asui Ahti Meriläisen kotona, avioitui halsualaisen Lauri Jyrkän kanssa. Kantolan perheellä oli 2-3 lehmää. Meriläisten naapurissa Toimi ja Elviira Kauppisella olleiden evakoiden hevonen oli Ahti Meriläisen kotona tallissa. Miehet yleensä muistavat hevoset hyvin, koska hevonen oli tärkeä ja arvostettu asia. Malmin miehet kävivät hevosen kanssa hakkuuhommissa.

Toimi ja Elviira Kauppisella asui Matti Palojärven perhe. Siellä asui myös Matin sisar Ilmi Palojärvi. Perheessä oli Ahtin ikäinen poika, Armas Palojärvi, joka kuoli pohjoiseen palattuaan ollessaan raivaamassa miinoja. Kauppisen Ylitalossa, Helli ja Toimi Kauppisella, asui sallalainen Piipon perhe, jossa oli paljon lapsia. Perheessä oli Ahtin ikäinen, aikuinen tytär, ja yksi tai kaksi nuorempaa, lähes aikuista tytärtä. Piipon tytöt olivat erittäin kauniita. Perheessä oli myös muita lapsia, jotka olivat kouluikäisiä.

Nykyisen Liisa Venetjoen talon paikalla vanhaa Vehtarintupaa vastapäätä oli Tiltan mökki. Mökissä oli yksi huone, eteinen ja ulkona puuhuone. Myöhemmin taloa ruvettiin kutsumaan Amalian tuvaksi, koska siellä asui Vehtarin talon entinen emäntä Amalia. Myös siellä asui evakoita. Lisäksi Elli Koskelan mökki toimi evakoiden sijoituspaikkana. Evakoita oli myös Antti Kauppisen talossa, jossa asui Sovan perhe. Nykyisessä Laineen talossa asui kaksi Isolan perhettä. Koulua vastapäätä oli Simoisen tummun mökki, joka oli kunnan toimesta rakennettu eläkemökki vanhan opettaja Simoisen leskelle. Sota-aikana Simoisen tummu oli jo kuollut ja mökissä asui evakoita. Meriläinen muisteli, että siellä asui joku mystinen asukas, joka saattoi olla inkeriläinen.

Sallalaisten elämä Halsualla

Evakot, kuten esimerkiksi Kantolan Hille ja Pauli, otettiin mukaan hakkuutyömaille. Sallalaiset saivat myös päivärahaa, joten heillä oli jonkinlainen jakelupiste Halsualla. Lisäksi he saivat itse hankkia elintarvikkeita. Evakoiden ruoat olivat aika lailla samanlaisia kuin halsualaisillakin, mutta nimitykset olivat erilaisia. Läskiä tai rasvaa he kutsuivat nimellä kuu.

KYLLIKKI PELTOLA (O.S. MERILÄINEN), vastaanottajaperheestä
20.7.2011

Halsuan Meriläisessä asuneet evakot

Kyllikki Peltolan kotona Vanha-Meriläisessä Tilta Meriläisellä asui sallalainen sotaleski Anni Törmänen perheineen. Perheeseen kuului kolme tyttöä: Inkeri, Ilmi ja Kirsti, joista Inkeri oli yhtä vanha kuin Kyllikki eli vuonna 1927 syntynyt. Lisäksi perheessä oli kaksi poikaa: Pentti ja Antero. Anterolla oli ollut lapsihalvaus. Törmäsen perhe asui ovikamarissa, mutta keitti ruokansa tuvassa. Perhe tuli syksyllä ja lähti seuraavana kesänä. Törmäset osallistuivat talon töihin, kuten heinätöihin, jotka aloitettiin silloin, kun Kyllikin äiti Tilta sanoi: "Hermannilta heinään".

Erikoista sallalaisissa oli se, että he kuivasivat lihaa keväällä ulkona. Halsualaiset ihmettelivät sitä ja miettivät, oliko liha syötävää, kun siinä pörräsi kärpäsiä. Sallalaiset tekivät paljon erilaisia liharuokia. He opettivat myös halsualaiset tekemään kampanisuja. Törmäsillä oli Halsualla myös perunamaa, joten he palasivat vielä syksyllä 1945 nostamaan perunat. Kyllikki asui talven 1944-45 Ullavassa, sillä hänen siellä asunut sisarensa oli juuri saanut vauvan ja Kyllikkiä tarvittiin siellä apulaisena. Kyllikki ei asunut jatkuvasti Meriläisessä, mutta ystävystyi kuitenkin Inkeri Törmäsen kanssa. Heillä oli tapana kirjoitella. Peltolan mukaan Inkeri muutti myöhemmin Ruotsiin, jossa yhä asuu. Anna ja Antti Kujala sekä Kyllikki ja Taito Peltola kävivät eräänä kesänä Sallassa automatkalla. He yrittivät etsiä Törmäsiä, mutta eivät löytäneet.

Törmäsen perheen lisäksi Halsualla asui myös paljon muita evakoita. Tolppasten perhe asui Uuno Meriläisen talossa ja Ketolassa asui Kursun perhe, joilla oli pieni tytär, jonka nimi oli Iita. Sitä vähän ihmeteltiin, sillä siihen aikaan halsualaiset "Iitat" olivat vanhoja tummuja, minkä vuoksi sellainen nimi pikkutytöllä tuntui oudolta. Kujalassa asuivat sallalaiset Kesälahdet, joilla oli poika, joka avioitui Alli Salmelan kanssa. Perheen tyttö oli nimeltään Lilli ja hän oli jo aikaihminen. Hän oli erittäin siisti ja mukava ihminen, mutta hänen nenänsä oli hieman epämuodostunut. Sanottiin, että oli ”perunalla heitetty”.

Tiilisaaressa asui Sotkan ämmi, joka oli kovapuheinen nainen. Ämmillä tarkoitettiin isoäitiä. Hän käytti kummia sanoja, jotka jäivät mieleen. Kerran hän tuli Kyllikin kotiin kirkonkylältä tullessaan ja sanoi: ”Piikkilän portailla istu mies, ruma ko rietas, pää ko pöljällä.” Sotkan ämmi oli nähnyt Meriläisen Piikkilässä kunnan omistamalla köyhien talossa asuneen miehen. Mies kulki usein tiellä ilman paitaa. Hänellä saattoi olla päällään pelkkä irtokaulus, josta häneltä kysyttäessä totesi, että hänellä oli yllään ”muistot pairasta”. Joskus miehen päällä oli pelkkä kravatti. Oskari Sillanpäällä asui Hämäläisten perhe. Kyllikki Peltola on käynyt Sallassa Rauha Hämäläisellä kylässä yhdessä Anna ja Antti Kujalan sekä edesmenneen miehensä Taito Peltolan kanssa. Eero ja Tyyne Sillanpään tytär Eeva-Liisa käy joka kesä Hämäläisten suvulla vierailulla Sallassa.

TYYNE SILLANPÄÄ (O.S. KOTILA), vastaanottajaperheestä
16.9.2011

Elämää evakoiden kanssa

Tyyne Sillanpään muuttaessa asumaan miehensä Eero Sillanpään kotitaloon alkutalvella 1945, oli Anna Hämäläisen perhe jo asumassa talon porstukamarissa. Perheen toinen poika nukkui kuitenkin tuvassa. Hämäläisen perheen isä Veikko oli joutunut Kokkolassa sairaalaan ja kuollut siellä. Isäntä Hämäläinen oli myös haudattu Kokkolaan. Ruokaa Hämäläiset laittoivat tuvan hellalla. Tuohon aikaan ruoat ja kahvit olivat kovin huonoja ja syötiin sitä, mitä oli: korttiannoksia. Hämäläisillä ei ollut omia lehmiä mukanaan, mutta Oskari Sillanpään talossa oli kuitenkin Tilta Meriläisen talossa asuneiden sallalaisten, Törmästen, lehmiä. Hämäläisen perheeseen kuuluivat siis äiti Anna, tyttäret Rauha (nykyisin Roininen), Aili sekä poika Alpo. Hämäläiset eivät osallistuneet talon töihin, koska olivat sen verran nuorempia. Tiltan talossa asui mukavia naisia Sallasta. Heihin tutustui, kun he kävivät "tillaamassa" lehmiään Sillanpäällä. Tolppaset asuivat myös lähellä, Uunon talossa. Riihimäellä Karuliinan talossa asui myös jokin perhe. Voitto Tolppanen kertoi aina matkojensa jälkeen tuttujen sallalaisten kuulumisista. Tyyne ja Eero ovat käyneet myös Tolppasten kotitilalla, joka sijaitsi ihan rajalla. Rajan piikkilanka-aita näkyi hyvin. Silloin Tolppasilla asuivat vielä perheen vanhemmat sekä nuorin tytär. Kaarina Mattila asui myös aika lähellä. Samalla reissulla oli mukana Kaarinan isä Hannes Mastokangas, joka oli Kuusamossa kokousmatkalla ja josta jatkettiin matkaa yhdessä Sallaan.

Evakoiden tulo vaikutti Sillanpään perheen elämään paljon, koska väkeä oli ennestäänkin aika tavalla: isäntä Oskari, emäntä Tilta, tytär Anna, Esko ja Liisa ja sitten Eero ja Tyyne. Nuorin Hämäläisen poika oli 4-5 -vuotias ja oli usein Tyynen mukana ”tillaamassa” lehmiä. Tyyne kertoi, että heillä molemmilla oli omat lypsinränkyt. Tyyne hommasi myös mukin, joka oli mukana navetassa ja johon lypsettiin suoraan lehmän nisästä maitoa, jonka poika joi sitten heti lämpimänä. He olivat oikein hyvät kaverit. Perheestä on vielä Tyynen tietojen mukaan hengissä ainakin Rauha, jonka kanssa Tyyne on pitänyt yhteyttä puhelimitse. Hämäläiset olivat oikein mukavia ihmisiä ja Tyyne tuli heidän kanssaan hyvin toimeen. Tyyne tunsi uutena miniänä olevansa hieman samanlaisessa asemassa kuin evakot: oli outo ja uudessa paikassa. Tyyne ja Eero Sillanpää ovat myös vierailleet Sallassa usein, jossa Rauha Roininen on asunut. Sotainvalidit ovat tehneet retken Sallaan, jolla Tyyne ja Eero Sillanpää olivat mukana. Silloin he olivat käyneet Liedeksestä kotoisin olleella Anna Hämäläisellä, Onni Liedeksen sisarella. Samalla reissulla käytiin vierailulla Anja Niemen sisarella (Kesälahti), joka asui Oulussa.

Toholammilta Halsualle

Tyynen muutettua Toholammilta Halsualle, oli Tyynen kotitaloon muuttanut Pelkosenniemeltä perhe, jotka olivat olleet oikein mukavia ihmisiä. Talvisodan aikana oli väkeä ollut myös Valtimolta. Tyynen ja Eeron häät pidettiin sota-aikana Tyynen kotona Toholammilla, jotka olivat olleet ihan tavalliset häät. Halsualla oli jo aikaisemmin pidetty kihlajaiset – vasthanpökkäjäiset. Siellä oli ollut paljon ihmisiä ja Heinosen Niilo oli kantanut Tyynen tupaan. Se oli jäänyt mieleen. Kihlajaisissa oli myös Meriläisen kylän opettajapariskunta Antti ja Suoma Kulla. Suoma oli ollut Toholammilla opettajana ja oli käynyt usein kylässä Tyynen kotona. Suoma Kulla oli kotoisin Vetelistä ja Antti Kulla Himangalta. Suoma koulutti Antista opettajan ja Kullat tekivät pitkän uran opettajina Meriläisessä.

MARTTA SIMOINEN (O.S. KAUPPINEN), vastaanottajaperheestä
31.8.2011

Pussisen perhe

Pussisen perhe asui hetken aikaa Reino Kauppisella. Perheen lapsista Arvo (Armo)-niminen poika oli Martta Simoisen kanssa samanikäinen, vuoden 1926 tietämillä syntynyt. Outoa siirtolaisten tavoissa oli se, että teurastaessaan eläimen, he laittoivat lihan kuivumaan katolle. Pussisen perheen emäntä sai Halsualla ollessaan lapsen, jonka kummi Martta oli. Hän oli vienyt lapsen itse kasteelle, mutta kummilapsen nimi on kuitenkin unohtunut.

Sota-ajan tapahtumat

Muistot evakoista ovat haalistuneet, eikä yhteyttä ole pidetty puolin tai toisin. Martan oma äiti kuoli tuohon aikaan, minkä jälkeen kaikki vastuu navetoinnista, huushollista ja muista naisten töistä oli jäänyt 17-vuotiaan tytön vastuulle. Se oli liian rankkaa, minkä vuoksi sota-ajalta ei ole jäänyt muistoja. Ikävistä tapahtumista Martan mieleen nousi myös Ylikylässä tapahtunut itsemurha.

ANITA TUOMINIEMI (O.S. KARHULAHTI), vastaanottajaperheestä
10.8.2011

Halsuan Tynkkisessä asuneet evakot

Sallalainen Britta ja Antti Pennasen perhe oli siirtolaisena Anitan kotona Sanfred Karhulahden talossa Halsuan Tynkkisessä. Perhe oli kotoisin Märkäjärveltä ja perheeseen kuului 10 lasta, joista osa oli jo aikuisia. Aluksi perhe oli sijoitettuna vanhantuvan navetanpuoleiseen kamariin, jossa oli takka, mutta ei hellaa. Myöhemmin he pääsivät muuttamaan pieneen taloon, joka sijaitsi Sulo Karhulahden nykyisen talon vieressä. Pennaset tulivat puintiaikaan ja heillä oli mukanaan 8-10 valkoisen kirjavaa lehmää, jotka perheen Eeva-niminen tytär toi kävelyttämällä Kokkolasta. Lehmät ja paimen olivat yöpyneet Kaustisella. Myös Esko Pennanen, perheen 15-vuotias poika, tuli karjan mukana. Kaksi muuta poikaa, Väinö ja Matti, olivat sodassa. Perheen tyttäristä Salli oli haavoittunut ja hänen kätensä märki. Annikki Pennanen oli noin 15-16 -vuotias, mutta hän touhusi mielellään pienempien lasten kanssa. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, kuinka Annikki kerran järjesti muun muassa kissan hautajaiset. Karhulahden kissa oli nimittäin kuollut ja Annikin johdolla kissa haudattiin kiven koloon. Perheen muiden tyttöjen nimet olivat Eeva, Bertta, Rauha ja Tyyne, jolla oli jo omakin lapsi. Lisäksi perheessä oli Janne-niminen poika. Kaksi tytöistä oli ollut Nurmelassa töissä, jossa Elma Karhulahti oli ollut ennen tyttöjen tuloa piikana. Nurmelassa Pennasen tytöt osallistuivat kaikkiin talon töihin, kuten kotitaloustöihin ja peltojen kuokkimiseen. Pennasten karja laidunsi Karhulahden karjan kanssa ja Pennaset olivat muutenkin mukana talon töissä Sanfred Karhulahdella. Siirtolaisilla oli Pikkutuvan päässä myös oma perunamaa. Ennen Pennasia Pikkutuvassa olivat asuneet Vilokaiset, mutta he olivat muuttaneet Kokkolaan.

Jenny Vilokainen oli Harlusta kotoisin ja asui jonkin aikaa Tynkkisen Pikkutuvasssa. Taito Kauppinen asui Jenny Vilokaisen kanssa. Jennyn poika oli nimeltään Pentti Tikka, joka avioitui Mehtäläisen tyttären kanssa. Pentti ajoi myöhemmin postiautoa eli postin linja-autoa. Jennyllä oli myös kolme muuta lasta Tikka-nimisen aviomiehen kanssa. Myös Kulta-Kasperi eli Kasperi Saarinen asui Pikkutuvassa sota-aikana. Kulta-Kasperi oli jehovan todistaja ja hän kertoi mielellään kultakaupungista, minkä vuoksi hän oli saanut lempinimensä Kulta-Kasperi. Kasperi ja hänen vaimonsa olivat lapsettomia ja heillä oli komeat huonekalut. Halsualta Saariset muuttivat Evijärvelle, jossa Kasperi Saarinen perusti jonkinlaisen liikkeen. Kasperi kertoi mielellään lapsille uskonasioista. Anita Tuominiemelle oli jäänyt mieleen, kuinka taivaaseen otetaan vain 144 000 ihmistä, eikä loppuja koskaan herätetä. Kasperi puhui mielellään myös Armageddonista.

Vilokaisten ja Saaristen lisäksi Karjalasta kotoisin oleva Anni Lappalaisen perhe asui jonkin aikaa Tynkkisen Pikkutuvassa. Perheeseen kuului Aili-niminen tytär ja Seppo-niminen poika. Seppo oli noin 5-vuotias ja samanikäinen kuin Anita Tuominiemi. He jyrsivät yhdessä sokeritoppien reunoja ja leikkivät usein kotia vanhan aitan vintillä, koska olivat päättäneet avioitua aikuisina. Sepolla oli myös tapana tulla aamuisin pyytämään voileipää Karhulahdesta, sillä hän ei ollut saanut muuta kuin tissimaitoa, koska hän imi äitinsä rintaa vielä 5-vuotiaanakin. Usein myös muut naapurien lapset tulivat auttamaan töissä Karhulahdelle, josta saivat palkaksi voileivän. Sota-aikana ruoasta oli kuitenkin pulaa luovutusten takia.

Sota-aika Halsualla

Yhdistystoiminnan osalta sota-aikana toimi ainakin maatalouskerho. Sota-aikana Karhulahteen oli sijoitettuna myös sotavankeja. Aluksi heitä oli kolme: Vasili, Ivan ja Risto, joka oli alle 20-vuotias. Ivan jäi asumaan Sanfred Karhulahdelle ja osallistui talon töihin. Vangit asuivat Pikkutuvassa, jonka ikkunoihin piti laittaa ristikot. Se oli tuntunut kummalliselta, mutta lopulta ne poistettiin, eivätkä vangit minnekään karanneet.

Siirtolaislapset olivat koulussa kylän lasten kanssa. Koulua pidettiin Hietalahdessa Anttilan talossa. Anita olisi halunnut kouluun pari vuotta aikaisemmin, 5-6 -vuotiaana, mutta koulussa oli tuolloin niin paljon siirtolaislapsia, ettei häntä voitu ottaa.Koulussa järjestettiin äitienpäiväjuhlat, jotka pidettiin aina Hietalahden Isossatuvassa Viljo Hietalahdella, koska siellä oli enemmän tilaa. Anita oli värvätty laulamaan koululaisten kanssa, sillä hänellä oli hyvä lauluääni. Laulu kuitenkin epäonnistui, sillä kaikilla koululaisilla oli mukana esityksessä nuket, mutta Anitalla sellaista ei ollut. Hietalahden emäntä kääri nyytin peitosta Anitan syliin, mutta Anitaa hävetti kovin, ettei hänellä ollut nukkea. Niinpä hän ei pystynyt laulamaan lainkaan, varsinkaan kun hänen äitinsä istui eturivissä katsomassa.

Sota-ajan jälkeen

Kahden kesän jälkeen sallalaiset lähtivät vuonna 1945. Tämän jälkeen Anni Lappalainen kirjoitti jonkin aikaa Karhulahden perheelle. Sanfred Karhulahti oli kova pitämään yhteyttä kirjeitse ihmisiin. Pennasista Annikki ja Esko olivat eniten tekemisissä lasten kanssa, vaikka olivatkin jo teini-ikäisiä. Eniten yhteyttä pidettiin Pennasiin. Elma Karhulahti on käynyt sisarensa Ailan kanssa kylässäkin Pennasilla samalla, kun he kävivät vierailulla serkullaan Anna Hämäläisellä (os. Liedes) Sallassa. Pennasten suuri punainen talo oli säästynyt sodasta. Elma ja Annikki Pennanen kirjoittelivat, mutta myöhemmin Annikki muutti Helsinkiin ja yhteydenpito jäi.

Sanfred Karhulahti

Sanfred Karhulahti keräili vanhoja esineitä jo ennen sota-aikaa. Hän kulki taloissa ja Karhulahden pojista Unto sai käydä hakemassa esineitä ajokortin saatuaan ympäri omaa ja naapurimaakuntaa. Sanfred Karhulahti keksi myös erilaisia koneita helpottamaan kotitöitä. Esimerkiksi vesipumppu ja viemäri olivat Karhulahden talossa Tynkkisessä jo sota-aikana. Karhulahti luki mielellään uutuuksista ja keräili sanomalehtiä, joissa oli mielenkiintoisia artikkeleita muun muassa salaojituksesta.

Videot tarvitsevat Adobe Flash Playerin, voit ladata sen täältä.